Jouluahdistusta.

Viime viikon tiistaina minut kirjattiin pois osastolta. Olin ollut torstaista asti koelomalla ja tiistaille sovitussa psykiatrin ja terapeutin ja minun tapaamisessa sitten sovittiin mahdollisesta uloskirjauksesta. Olin tullut siihen tulokseen että riittää osastoa mulle, tosin ehkä olis ollut viisasta olla siellä joulun yli, ehkä ei. Kuitenkin se yksinäinen kotijoulu olisi ollut joskus edessä.

Mulla on ollu jouluahi päällä ja jatkuu vaan. Kävin keskiviikkona kylässä J:n veljen ja avokin H:n luona, se tuntui virheeltä jo lähtiessä vaan kun oli tullut luvattua niin menin sitten. H mietti siellä kovasti joululahjoja sukulaisille ja mulle iski tajuntaan aika kovasti se että minä en kuulu enää siihen porukkaan, etten kuulu enää mihinkään. Mietti J:llekin lahjaa ja pohti sitä ääneen. Mitä hittoa siihen voi sanoa. Ei ehkä olisi tarvinnut sanoa yhtään mitään, mutta sanoin kuitenkin että on sillä varaa ostaa kaikki mitä tarttee ja se ostaa sen, ostaa vaikka ei tartteiskaan välttämättä. Tuli sellainen olo että mulle hankitut lahjat on ollut välttämätön pakko, että on ollut pakko hankkia kun J:lle haluttiin antaa. Aika vähän minä taisin merkitä. Olinko ihmisenä yhtään mikään.

Joulurauhan julistuksesta alkoi taas oma episodinsa, kun ei ollut ketään kenen kanssa jakaa se, minulle se on tärkeä osa joulun viettoa. Joulun vietin kotona, kun en vanhemmillekaan halua enkä pysty mennä. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan vaan häpeä kaikkea mennyttä kohtaan, häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, ihan lapsesta asti. Olisin halunnut viettää perhejoulun, mutta koen ettei mulla ole sellaista perhettä kenen kanssa viettää sitä. Tätä ei ymmärrä sellaiset joilla on perhe, luulevat että isä ja äiti ja sisarukset voivat korvata tämän. Ei ne mitenkään voi. Häpeää nousee siitäkin kun ei ole perhettä ja epäonnistui tässäkin ihmissuhteessa. Häpeän itseäni J:n silmissä, kuinka huonosti käyttäydyin, kuinka olen ruma ja lihava.Kuinka paljon tein virheitä.

Minusta on lähinnä säälittävää mennä isän ja äidin helmoihin, olemaan lapsi. Ei ne pidä mua aikuisena eikä ne edes huomaisi mua. Menisin vaan edelleen muiden mukana, siellä seassa. Yksilönä, ihmisenä mua ei ole siellä olemassa. Sentään itelläni on kunnioitusta itseäni kohtaan jonkin verran. Pakko kai sitä on ollakin kun ei sitä kellään muulla ole. Saisin seurata taas sivusta toisten iloa ja perhe-elämää, tietäen ettei musta ole siihen ehkä koskaan. Olen se (mielenvikainen) vanhapiikatäti joka asuu kissan kanssa ja joka löytyy varmaan joka suvusta. Kunpa olisin jotain muutakin.

Eilisessä terapiassa pohdittiin vanhempieni ja erityisesti isäni käytöstä mua kohtaan. Todettiin että heillä on kova syyllisyys siitä miten ne on mua kohdelleet ja siksi ne välttelee mua ja mun ongelmiani, eivätkä he ota vastuuta mistään. Isällä on tuntunut se syyllisyys olevan aina, kun joka kerta kun jotaki kerroin ja olisin kaivannut tukea, isä hyökkäsi mun kimppuun verbaalisesti. Kerran lapsena itkin sitä ettei mulla ole kavereita. Sen sijaan että isä olisi pohtinut mun kanssani mitä asialle voisi tehdä, se alkoi samantien syytellä mua: mitäs oot tuollainen, se on sun oma syysi.Joka helvetin asiassa sama juttu, aina hyökkäsi mun kimppuun sanallisesti ja lopulta usein jopa fyysisesti. Samoin se totesi useasti mun olevan hullu ja mut suljetaan laitokseen. Puhui tätä ihan totena siskollekin. No, nyt oon ollut laitoksessa ja taidan olla hullu edelleen. Ärsytti miten mielissään äiti oli siitä kun se kuuli mun "päässeen pois".Ihan kuin olisin ollut pakkohoidossa tai jotain. Sekin piti sitten selittää että ite minä sain sen päättää lähdenkö vai jäänkö, itehän sain sen hoitoon hakeutumisenkin päättää. Ei se kai tajua että voi olla muitakin laitoshoitoja kuin pakkohoito. Eikä se ota selvää kun on niin kova tarve paeta omaa syyllisyyttään.

Minusta tuntuu että elämä on ihan liian vaikeaa ja ahdistavaa enkä jaksa tätä kovin montaa vuosikymmentä katella. Ei tällaista voi jaksaa eikä mitään apua tunnu olevan. Kaikki järkyttää niin tavattoman paljon ja ahdistaa. Oon lähtenyt sellaiselle tielle jolta ei oo paluuta, onkohan se tie sittenkin liian raskas. Kun lopputulos olisi vanhalla tielläkin ollut ihan sama, haluttomuus ja väsymys elämään. Luulin meneväni oikeaan suuntaan, mutta toisella ihmisellä on, raadollista kyllä, oikeus vetää matto jalkojen alta ja suistaa sut vaikka kuolemaan. Ei tarvitse välittää. Miten helpolla jotkut pääseekään. Sitten on joku herkempi joka pesee kaiken jälkipyykin ja muut osapuolet saa jatkaa niinkuin ennenkin.



Ei edes omasta lapsestaan tarvitse pitää huolta.

Syksyn tuotoksia..osa 1

Eeron patalappu



Osastolla virkkasin näitä kyllästymiseen asti. Malli on Himppu-mummun patalappu.





Lapaset itselleni Isoveli-langasta. Varmaankin parhaiten istuvat lapaset ikinä.

Sokerina pohjalla tiskiluuttu! Hemmetin tylsää neuloa vaan tulipa kokeiltua, idea tuli Jämälangasta-kirjasta. En oikeastaan voi edes uskoa että ryhdyin tuohon, vaan eipä noille pikkukerille muutakaan käyttöä ollut.





Siinäpä noita.Laittaisin lisää vaan yhteistyö loppui taas Bloggerilla. Tuli muutenkin tosi tyylikäs postaus. :(

Ärh.

En tiedä mikä on, mutta kuvien siirto on nykyään hyvin vaikeaa ellei mahdotonta siirtää tänne bloggeriin. Olisi noita neuleita valmistunut taas vaan ei näytä onnistuvan. :/ Lataa ihan hiivatin kauan ja sitten ilmoittaa ettei sivua voida näyttää. Menee hermot. Kuvien siirot tökki vuodatuksessa niin siirryin tänne, vaan nyt tuntuu olevan ihan sama missä blogi on.

Ei mulla muuta.

Varpuk

Sunnuntaimietteitä..

En haluaisi olla J:lle vihainen mutta olen. Haluaisin toivoa hänelle kaikkea hyvää, mutta mun suusta tulee vaan ryöppy ilkeyttä. Entinen elämä oli vaikeaa ja raskasta, mutta nykyinen on silkkaa helvettiä. Minä toivoisin että voitaisiin vielä olla yhdessä.

Hoitotaho kuvittelee että pystyn tekemään surutyötäni osastolta käsin. Täällä omalla asunnollani se kaikki suru ja paha mieli on läsnä. Osastolla niitä voi paeta. En minä ainakaan osaa olla oma surkea itseni kun yksityistä tilaa ei ole.

Eilen kävin hakemassa loppuja tavaroitani vanhasta kodista ja käyttäydyin kuin mikäkin tollo. Mua satutti suunnattomasti nähdä kaikki se muutos mitä siellä oli tapahtunut. Tokihan entinen anoppi oli siellä käynyt heilumassa, oli ikkunaverhoja tuotu ja tyynyliinoja ja pesuaineita. Olikohan ehtinyt mun jälkeeni pöly edes laskeutua. Mattotelinekin oli siirretty, ei sekään tainnut mennä oikein. En tiedä mahdoinko tehdä koko aikana mitään oikein. Häpesin sitä etten ollut kyennyt pitkään aikaan, kuukausiin siivota kunnolla ja mun jälkiä piti tulla paikkaamaan. Kuulostaa nipottamiselta, tiedän. Jostain syystä se vaan loukkaa mua.Ehkä eniten se, että mua ei oteta huomioon.Vaikka ei kai sellaista voi odottaa kun on muuttanut pois ainakin fyysisesti, tosin mielestäni en ollut "täysin muuttanut" kun iso osa tavaroista ja kissakin oli vielä siellä. Siksi se sekaantuminen varmaan niin pahalta tuntuikin. Sain vahvistusta sille käsitykselle että en ole tärkeä vaan joku muu on mua tärkeämpi ja tarpeellisempi. Taidan olla vielä psyykkisesti "suhteessa".

Sekin oli aika paska tunne, kun tuntui että minä oon ollut joku äidin korvike. Kun minä poistun kuvioista niin mut voi korvata samantien jollakin joka hoitaa asiat miljoona kertaa paremmin. Etten ollut riittävän hyvä.Ja että elämä jatkuu ilman minuakin.

Minä taidan olla ainoa joka kärsii.Minä oon jokaisessa ihmisuhteessa se joka lopulta kärsii.En ymmärrä miksi J ei ole vihainen tai mitään. Sillä ei ole mitään sitä vastaan että oltaisiin kaverit (mitä se sitten tarkoittaakaan). Minä en voi ainakaan tässä vaiheessa kuvitella edes moista, kun en ymmärrä mitä tapahtui.Vaikka kuinka muistelen mitä on keskusteltu syistä, jotenkin mun pää vaiko sydän ei ymmärrä vieläkään. Mulla on varmaan joku suodatin päällä joka ei anna asian mennä perille enkä oikein usko ettei syy ollut minussa.

Nyt jälkeenpäin tajuan mitä hyvää siinä suhteessa oli.Nyt on vain liian myöhäistä. Kaikista hankaluuksista huolimatta J oli mulle lähinnä ystävää. En tiedä oliko se rakkautta oikein missään vaiheessa, en tunnista rakkautta, enhän ole sitä koskaan saanut. Ehkä se oli yksi epäonnistunut kokeilu. Olisi voinut onnistua paremmin jos asioista olisi voitu puhua. Erokaan ei välttämättä olisi näin kivulias. Puhumattomuus oli osin minun syytäni, liian herkästi otin itseeni ja puolustuskannan. Toisaalta J:llä ei puhumisen mallia ollut, ei siinä perheessä puhuttu asioista, ennemmin lyötiin vähän niinkuin leikiksi ja lakaistiin maton alle.

Illalla oli todella surkea olo. Hävetti ja suututti. Uni tuli joskus kahden jälkeen yöllä. Keskiviikkona olisi paluu osastolle, en haluaisi enää lähteä. Entisestä elämästä haluaisin edes osan takaisin. Tekisin mitä vaan että voisin hypätä aikakoneeseen ja muuttaa tapahtuneen paremmaksi. Muuttaisin itseni jos olisi taikasanat. Nyt mut on poljettu ja raavittu vereslihalle, ihmisarvostakaan en ole enää niin varma. Kaikki mistä varovasti uskalsi haaveilla ja elämäänsä suunnitella, pyyhittiin pois. Elämältä vietiin pohja kun vähänkin päätään sai pinnalle. Ymmärtääköhän J edes mitä teki. Mahtaako ymmärtää miten kovasti satutti.

Tänään täytin 33 v, onnea minä. Hyvä päivä olisi ollut päättää päivänsä, 33 vuotta paskaa on kai tarpeeksi. Multa on nukkumishalut menneet taas jonnekin hiivattiin ja unirytmi kanssa menossa päin prinkkalaa. En voi sietää nukkumaanmenoa yksin, en kestä yksinäisiä öitä.Yksinäisiä iltoja. Ei ketään kelle kertoa asioita, ihan tavallisia pikku juttuja, joitakin joista on ehkä iloinen, jotka voisi kantaa eteenpäin. Ei ole mitään mieltä tehdä asioita, viettää joulua, itsenäisyyspäivää. Jopa tv:tä on kurja katsoa yksin. En minä tämmöistä elämää halua. En kyllä tiedä onko musta enää uuteen suhteeseenkaan, en suostu enää kenenkään riepoteltavaksi. En usko että kestäisin enää uutta hylkäystä. Ehkä minusta ei keskeneräisyyksissäni ole edes kenellekään kumppaniksi.

Kerttuja ja kierresukkia

Tein tuollaiset kierteiset sukat ihan omasta päästäni. Lanka on 7 veljestä raita tai joku muu vastaava. Tuli kivat.




Parit kertut on myös pyörinyt puikoilla..lanka on 7 veljestä. Ei kovin hyviä kuvia.:/




Tässä näitä sukkia..olis vielä patalappuja ja yhdet lapasetkin, mutta selain ei nyt halua olla mun kanssani yhteistyössä eikä lataa kuvia. Jos joku on Ravelryssä, sieltä löytyy kuvia myös..tässä linkki.

Hengissä

Mietin tässä aloitanko ihan uuden blogin, vai vaihdanko vain nimeä.Kun puronvarsi on vaihtunut muihin maisemiin. Toistaiseksi olkoon näin ennallaan, muutoksia varmaankin on luvassa.

Takanani on 6 viikkoa psykiatrisella osastolla ja jatkoa on luvassa. Minulla tuli ns. astia täyteen ja meni ylikin. Koko vuosi on ollut hankala ja vastustanut on enemmän kuin tarpeeksi. Osastolla olen saanut etäisyyttä asioihin, päässyt surutyössä alkuun, vaikkakin aika kehnosti mutta kuitenkin. Nyt olen kuitenkin kotona (jos tätä kodiksi voi kutsua, asunto olisi kai parempi ilmaus. Sydän on kuitenkin vielä jossain muualla.)

Psykoterapiassani on ollut kahden kk:n tauko, terapeutin henk.koht syistä ja perheenlisäyksestä johtuen. Eilen sitten tapasimme taas. Sain sanottua asioita ääneen jotka on hiertänyt mieltä koko sen ajan. Aivan kuin jotain olisi auennut, joku pato. Illalla kirjoitin vihkooni (mulla on terapiavihko) pitkän pätkän ajatuksiani, tuntui että sitä tajunnanvirtaa pulppusi lakkaamatta.Jouduin lopettamaan kesken sen vuodatuksen.

Tänään hoitopalaverissa kerroin millaisen lähdön olen saanut lapsuudenkodistani aikanaan. Mua alkoi itkettää ihan kauheasti, en ajatellut että se voisi olla noin tuskainen muistella. Suorastaan häpesin sitä purkaustani, vaivoin sain sen loppumaan, olis tehnyt mieli vaan vollottaa sydämen pohjasta. Muutenkin musta tuntuu että mulla on paha mieli, ei vain tästä erosta vaan koko elämän pahat mielet purkautuu samalla, ihan lapsuudesta asti. Itkemistä riittää. Monena iltana onkin ollut naama turvoksissa ikävästä ja loukkauksesta.

Osastolla on ollut kaikenlaisia keskusteluryhmiä, rentoutusryhmiä, taideterapiaa, tietoisuustaitoharjoituksia. Nyt olen keskittynyt lähinnä taideterapiaan ja rentoutukseen. Taideterapia on ollut, sanoisinko mullistava kokemus. On upea tunne saada paperille juuri se mitä tuntee ja ajattelee sillä hetkellä. Vaikka se oliskin vain jotain ihme sykkyrää =D. Se taideterapeutti on todella rohkaiseva ja empaattinen persoona. Ne piirrokset käydään läpi porukalla, ja aina on takki kyllä ihan tyhjä sen jälkeen. Se palautekin mitä siellä ryhmässä saa on jotakin mikä kantaa vaikka mihin. Se palaute on ihan rehellistä ja oikeaa. Itse olen suorastaan hämmentynyt siitä että mua kehuttiin. Se on ihan outoa, en ole sellaista juurikaan saanut. Esimerkiksi oon kauan uskonut olevani negatiivinen valittaja. Nyt oon kuullut että en ole yhtään negatiivinen enkä valita, vaan puhun aiheista, jotka kuuluu tähän elämään, elämänkriisiin ja sairauteen. Se on ollut tosi hämmentävää. Eräskin ryhmäläinen sanoi mua huipputyypiksi. Olin pudota tuolilta =D. Miten ihminen jota on aina tallottu ja potkittu eikä oikein ole kelvannut kenellekään, onkin yhtäkkiä huipputyyppi. Nuo sanat oon kyllä "kätkenyt sydämeeni" ja tutkiskellut. Vaikka mun on kyllä vaikea, mahdoton ottaa oikein kunnolla vastaan, en tainnut edes kiittää, menin niin jumiin ja häpesin.

Lääkitystä on nyt muokattu ihan perinpohjin. Cipralex on loppunut ja tilalle on otettu pari viikkoa sitten Voxra, ihan uusi mielialalääke. Itse en siltä paljoa odota, mutta ei mua kuulemma voi jättää oikein ilman lääkitystäkään, se olisi kai jotenkin lääkärien etiikkaa vastaan tai jotain...Tuntuu vähän kummalle kun ei ole ollut mitään sivuvaikutuksia tästä lääkkeestä, toivois että olis edes niitä. =D Tai edes jotain. Seroquelia on nostettu illalla 25 mg:sta 150:een, ja tuntuu ettei nyt enää niin ahdista. Nyt sain aamuksikin otettavaksi 25 mg, kun on ollut aika vaikeita nämä kotilomat. Jos se rauhottaisi vielä lisää.Kokeilen.

Ensimmäisen viikonlopun olin osastolla rauhoittumassa. Kun seuraavalla viikolla kävin lomalla, aloin taas neuloa ja virkata. Itselleni. Ajattelin että nyt en enää neulo kellekään muulle. Moneen viikkoon en ollut kyennyt kotona oikein mihinkään, makasin vain sohvalla kauhusta jäykkänä. Ruoanlaitto etoi, valmisruoat on kyllä tullut käytyä läpi. Mutta siis, nyt neulon. Se ihan oikeasti lohduttaa, mieluiset värit ja pehmeys, se ajatus että tää on nyt mulle, vain mua varten. Että oon ansainnut sen kaiken.Se vielä lisää tunnetta siitä että minä pystyn ja osaan.

Mulle on tässä eroprosessin aikana alkanut tulla paniikinomaisia tuntemuksia, jonkinlaisia kohtauksia. Pelkään pahoin että se muuttuu paniikkihäiriöksi lopulta. Kämmeniä syyhyttää, hikoiluttaa, alavatsaan sattuu ihan kauheasti, niinkuin kuukautiskipuja.Pyörryttää ja korvissa soi. Viime viikonloppuna ahdistuin niin että aloin pelätä kamalasti, pelotti että ulkona hiippailee joku ja alkaa pyrkiä sisään. Kuului muka outoja ääniä. Sydän hakkasi ihan hulluna ja piti ihan haukkoa henkeä. Makasin sängyssä peiton alla enkä voinut hakea rauhoittavaa vaikka ajattelin koko ajan että pitäisi. En päässyt liikkeelle. =( Nukahdin sitten aika pian kuitenkin vähäksi aikaa. Ensimmäiset noista ajoittui kuukautiskierron loppupuolelle, siksi voimistui ne vatsakivut. Nyt pelkään että kohta tulee taas samanlainen, kun on se aika. Viimeksi se kipu oli aivan hirvittävä, en voinut olla paikallani.

Tässäpä tulikin selostusta..laitan kuvia neulomuksistani myöhemmin.

Täältä tähän, Varpuk.

28.10.2010

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Lyhyesti

Minä en jaksa blogata enkä jaksa mitään muutakaan. En tiskata, en siivota, en kokata. En edes neuloa tai käydä suihkussa. En pakata enkä muuttaa.

Kiitos ja näkemiin. Ehkä palaan blogittamaan, ehkä en.

Varpuk

ihan pihalla

Sain kuin sainkin nukuttua ihan kunnon unet. Koko aamun olen miettinyt pitäisikö mun lähteä sinne sairaalaan. Nyt tuntuu että en kykene. En tiedä pitäisikö mun kyetä. Mihin mun pitäis kyetä. Muutto olis huomenna/perjantaina mutta en tiedä voinko siirtää sitä. Vaikka ei mulla ole kamat pakattuna edes niin kai se väkisellä siirtyy.

Jos olisin itsekäs, jättäisin menemättä. Haluaisin olla itsekäs. En tiedä kuuluuko J:n asiat mulle enää edes. Kuitenkin minusta tuntuu pahalle jos ei kukaan käy kattomassa mutta minä en jaksa siellä joka päivä käydä. Kysyivät kun soitin illalla sinne osastolle että olenko tulossa lääkärin kierrolle.En osannut sanoa. Tuntuu että ne odottaa mua sinne ja mun kuuluisi olla siellä. En tiedä mitä tehdä. Jos minä olen rasittanut ja rasittava, kannattaako mun siellä ravata. Ehkä sille on hyväksi olla ilman mua hetken aikaa.

Huomenna taitais olla navettahommat edessä. Olo on niin voimaton kuin vain voi olla.

Saako itseään säästää?

Olipahan päivä.

J herätti mut aamulla 7.30, sanoi että on tosi huono olo ja vaikea hengittää ja rintaan sattuu. Pohti siinä että oottaakko kahdeksaan kun tk aukeaa..minä päätin ettei odoteta ja soitin 112:een ettei mies saa oikein hengitettyä.

Lanssi tuli, hoitajat otti verenpaineen, hapen verestä ja sydänkäyrän. Happea oli aika paljon veressä ja hoitaja opasti hengittelemään rauhallisesti. Hengitys tasaantui mutta rintakipu ei. Sydänkäyrä lähetettiin pelastushelikopterin lääkärille joka oli sitä mieltä että kyseessä olis sydäninfarkti. Pihassa vielä antoivat sydänlääkkeitä ennen lähtöä.

Minä oon ollut jossakin shokissa taas koko päivän, muutama tunti sitten alkoi vasta tajuta mitään. Kävin päivällä katsomasssa J:tä, oli sikeässä unessa. Hoitaja sitten herätti. J oli saanut Diapamia varjoainekuvauksen ajaksi niin oli hyvin raukea. Mitään kipuja ei ollut.

Varjoainekuvauksessa ei löytynyt mitään tukoksia, eli infarktia ei olekaan. Tosin jotkut aineet veressä, jotka on infarktissa koholla, oli J:lläkin koholla ja sitä nyt tutkitaan nmistä johtuu moinen.Näin anopille sanottiin puhelimessa. Huomenna tehdään kaikukuvaus, josko siellä joku tulehdus sydämessä olisi.

Minä pelkään että J kuolee. En oo oikein noita vaivoja jaksanu ottaa tosissani, vaikka se on jo pari päivää puhunu huonosta olosta. Olen ollut itsekäs ja ajatellut vaan omaa oloani.

Siinä päiväni pähkinänkuotessa. Mnt on pakko lopettaa, silmät alkaa harittaa. En tiedä missä nukun ensi yön,missä voin nukkua.

Voi elämä, voi ihminen

VOi paska. Menin ensitöikseni Facebookkiin ja olin saanut viestin eräältä saman kylän naiselta, olkoon hän S. Se kyseli oonko mä erään naisen, T:n kaveri, siis ihan livenä. Hän halusi kertoa jotain tästä kys. ihmisestä ennenkuin luotan siihen..ei se kyllä kertonut mitään vielä. Vastasin että oonhan minä, mitä sä sitte haluaisit kertoa. Nyt en olekaan yhtään varma haluanko mä edes tietää. Pitäs aina miettiä "yön yli" ennenkuin vastaa mitään mihinkään näemmä. =( Nyt en tiedä mitä tehdä...voiko vain ilmottaa ettei haluakaan kuulla? Jos heillä on keskenään jotain ongelmaa, niin ei kai se kuulu mulle edes. Tuolla koulun lähettyvillä, missä on enempi "vilskettä", ikäänkuin kylän keskus, puhutaan vaikka minkälaista juttua vaikka kenestä eikä juuri mitään mukavaa ikinä. Juoruilua ja mustamaalausta. Oon aika väsynyt näihin kyläläisiin, kun ei niistä saa tuon kummempaa "irti".Joistakin ei saa edes tuotakaan.

No siis, tämä T on kulkenut myös, ja kulkee vieläkin samalla psyk.polilla kuin minäkin. Meillä on paljon yhteistä puhuttavaa, samoja harrastuksia ja olen viihtynyt heillä ja hänen kanssaan sen pari kertaa mitä olen käynyt. En ole mielestäni mitään arkoja asioita puhunut, mitään salaisuuksia. Onneksi. Se tietää kyllä että ero on tulossa, ja jos se juttu alkaa kylällä levitä niin tietääpähän mistä on lähtöisin. Mitään yksityiskohtia en ole kertonut.

Joskus meidänkin korviin on kantautunu juttuja S:stä ja sen taannoisesta avioerosta ja nykyisisistä miessuhteista..EVVK. MIksi ihmiset olettaa että kaikkia kiinnostaa. Tehköön mitä tahtoo ja kenen kanssa tahtoo!! Pitäisi sanoa ettei kiinnosta eikä vain kuunnella kiltisti. Perkele. Minä sanon vielä kunhan (jos) tästä voimaannun..

Minä olen ollut siinä uskossa, että olen löytänyt kaverin itselleni, ystävänkin ehkä joskus, tähänköhän tämäkin loppuu. Nuolaisinko ennenkuin tipahti? Onko maailma oikeasti vain paha paikka jossa ei keneenkään voi lopulta luottaa. Minuun yritetään valaa sitä uskoa että elämässä voi käydä hyvin. Joo, ehkä jos muuttaa metsään yksinään. Ihminen vain taitaa kuitenkin olla laumaeläin.

Riitta kyseli onko mun tekstejäni kukaan lukenut..Terapeutti kyllä on paljonkin, J ei niinkään. En kai ole osannut paljastaa itteäni, toisaalta en ole halunnut kuormittaakaan. Ääneen olen kyllä J:lle kertonut jotain.

Ulkona sataa tihkuttaa.Pihlaja on oranssinpunainen ja koivu keltainen..ruskaa pukkaa.

No joo...

Ehkä minä taas vähän ylireagoin tuon työntekijän ja J:n suhteesta ja kuvittelin vaikka mitä. Tänään hiukan asiaa sivusin, tai uuden kumppanin etsimistä..sanoin ihan rehellisesti että epäilen J:llä kohta jo olevan uuden ja voisitko malttaa edes sen verran että pääsen muuttamaan. On sillä kuulemma muutakin tekemistä kun ettiä emäntiä eikä hän nyt ole ketää ettinyt eikä ole etsimässäkään. Uskoinhan minä, mutta joku pieni ääni sisällä kuiskii että jos kohta sitten onki uusi kuitenkin..vaikka huomenna. Huoh.

Mua surettaa kovasti se, että mua ei ole kukaan rakastanut. Rakastaako koskaan? Jos jäänkin kokonaan ilman enkä opi itsekään rakastamaan? Jos en löydä sellaista ympäristöä, jossa sitä voi "harjoittaa" ja tuntea turvassa. Jos ei kukaan haluakaan multa rakkautta?

Torstaina tapaan sosiaalityöntekijän joka selvittelee mulle noita papereita asunnonhankintaa varten..kuntoutustukiasioita sun muita.

Tätini, äitini nuorin sisar soitti päivällä. :O Ekaa kertaa ikinä. En tosin vastannut kun oli niin outo numero, ajattelin että joku taas on vailla jotakin, kuten rahaa. Mun on hirveän vaikea puhua kenellekään tai tavata ketään, on raskasta esittää että kaikki on ok, tai jos kertoo miten asiat on niin on tekemistä siinäkin ettei ala itkeä. Tällaista asiaa on vaikea kertoa kellekään, vaikka se on ihan luonnollinen ja normaali asia...taidan pelätä niitä reaktioita. Pelkään että joku ottaa sen liian raskaasti, tai alkaa moralisoida, syytellä. Tai tiedän että alkaa.
En tiedä miten minä tämän asian kerron kenellekään.

Mun vanhemmat ottaa tämän henkilökohtaisesti..loukkaantuvat, alkavat inhota J:tä, moittivat minut kun en osannut olla "oikein" (ihan kuin se ratkaisisi kaiken, että osaa olla mieliksi.Sitähän minä yritin ja pieleen meni silti.) Aivan kuin kaikki koskisi aina heitä. Mun elämä on kovasti kytköksissä niiden elämään, aivan kuin heidän elämäänsä ei olisi ilman mun tai muiden sisarusten elämää. En minä halua kertoa niille mitään kun ei osata suhtautua asiallisesti, puhumattakaan myötätunnosta. Toisaalta en kyllä kestäis sitäkään että joku alkaa harmittelemaan..en kestä näemmä oikein mitään reaktioita.

Ihan kuin oisin jotenkin yliempaattinen enkä kestä ajatusta toisten pahasta olosta. Vaikka turha kai reaktioita on etukäteen miettiä. Mun tekis vaan mieli varottaa etukäteen ettei kukaan yllättyis eikä mitään muutakaan. Voi elämä...

Keittiön matot on ulkona vesisateessa.

Edelliseen postaukseen palaan vielä..ehkä minä jossain vaiheessa "avaudun" J:lle ja kerron tunteistani ja ajatuksistani. Nyt kaikki on niin sekavaa ja yritän vain pitää itteni kasassa.

Eilen illalla oli paha mieli, niinkuin oikeastaan joka ilta. Turhautti ja tuntui ettei mulle ole ketään missään, kaikille muille on joku. Satutti kun tajusin että J viettää aikaansa ennemmin työntekijänsä kanssa kun minun. Olen mustasukkainen. Sen kuuluisi olla mun kanssa. Suututti, ajattelin että malttaisko tuo pitää näppinsä erossa siitä edes siihen asti kunnes olen muuttanut. Tekee mieleni olla kyylä, käydä joku ilta kattomassa mitä ne puuhaa, mitä kaikkea se "iltakahvien juominen" pitää sisällään. Sillä on varmaan uusi jo jouluna. Aivan kuin se ei tarttis mitään toipumisaikaa erosta, heti vaan uutta putkeen. Ei ollut minullakaan ja edellisellä montaa kk väliä. Kaatuu se vankinkin puu joskus. V***U. Tuo vaan alkaa teettää sitä terassia jota yhdessä suunniteltiin vielä kesällä, niinkuin ei tuntuis missään. Ei se varmaan tunnukaan. En minä ole merkinnyt mitään. Elämä ei pysähdy kenelläkään muulla kuin minulla.

Ei sitten oikein nukuttanutkaan, valvoin nukahtamislääkkeestä huolimatta kahteen asti yöllä ja etsin Minniä, huolestutti kun ei ollut näkynyt koko päivänä. En löytänyt. (Löysin sen vasta tänään päivällä, silloin oli varastossa nukkumassa.) Hiehonavetassa kuului kolinoita, arvelin että pienemmillä vesiastia on tyhjä. Tuli ajatus että :"ei helvetti, pitääkö mun nyt lähteä täyttämään sitä vesiastiaa yöllä." Vielä muutama vuosi sitten olen käynyt aamuyölläkin ruokkimassa lehmiä samaisessa navetassa kun en voinut nukkua. Ajattelin: "ei kai mun enää tartte". En pysty enkä halua vaikka minun pitäis haluta enkä saa kieltäytyä jos huomaan jotain. Heräsin taas klo 4 ja oli kauhea syömishimo. Sain sen kuitenkin aisoihin aika pian ja sain unen päästä vielä kiinni. Huolettaa vähän, joko se taas alkaa, se yövalvominen.=(

Päivällä kävin hoidattamassa fysioterapiassa tuota lonkan limapussia ja hierotin samalla alaselkää.

Sain kerran,vuosia sitten yheltä tutulta vauvanvaatteita uusiokäyttöön. Oon niitä säilyttänyt kun ne kerran oli ihan hyväkuntoisia. Osan oon käyttänyt ompeluksiin ja osa vaan odotti. Eilen sitten aloin niitä käymään läpi kun en halua niitä enää raahata mukanani. Laitoin pienen osan vielä ompelumateriaaliksi ja osan pesin kirpputoripussiin. Itkuhan siitäkin tuli..8 vuotta yhessä eikä niillekään vaatteille ole käyttäjää tullut. Ihan hukkaan heitettyä aikaa. Minä kuvittelin että mulla on tässä turvallinen kumppani ja koti jossa saa olla ja elää. Miten ihminen voi olla näin tyhmä ja sinisilmäinen?

Tänään pyykkäsin ja pesin keittiön lattian. Jätin matot ulos yöksi, silläkin uhalla että sataa. Vaihdettiin ajat sitten ostamani (todella äänekäs) tiskikone edellisen (hiljaisen) tilalle jossa ohjelmat jumittaa. Heräsin aamulla klo 10 puhelimensoittoon. Joku olisi halunnut rahaa vammaisille mutta en onneksi vastannut. Päivällä etsin Minniä ja huutelin kaikki mahdolliset paikat ja valtatiellekin kuikuilin. Varastosta se sitten tuli unenpöpperössä kun olin jo luovuttamassa. Se ei ole varmaan koskaan ollut noin kauan yhteen menoon ulkona, ettei edes näyttäydy vuorokauteen.

Muistin meidän eka tapaamisen livenä. Hävettää sekin. Tuntuu että minä olen kusettanut J.tä kun en ollutkaan sitä miltä "näytin". Hävettää ja harmittaakin vähän kuinka paljon yritin olla hyvä kumppani, kaikkea mitä vois odottaa vaikka olinkin ihan täysi paska ja luuseri. Ja niistä lähtökohdista mitä mulla oli..mulla oli aivan liian suuret luulot itsestäni. Luulin että minäkin voisin onnistua. Olen aina se huonoin ja epäonnistunein ja ikäisistäni hävettävän jäljessä.


Musta on tuntunut että mut suljetaan aina kaikesta ulkopuolelle. "Älä tule, pysy kaukana, älä sano mitään tähän, ei kuulu sulle." Kuka haluais oikeasti jakaa mun kanssa jotain? Ala-asteella jo syrjittiin ja kiusattiin. Vanhempien luona asuessa ei mitään saanut sanoa mihinkään..J:n kanssa ollut vähän samanlaista. On saanut sanoa asioita kyllä mutta ei niitä välttämättä oteta ollenkaan tosissaan, jätetään vaan huomiotta. Niinkuin tämä suhdekin olisi ollut vain J:n. Kaikki on J:n ja sen vanhempien ja sisarusten. Aina J sitä ja tätä..kaikki oli aina muka sen vaikka minä mitä laitoin ja hankin. Ostin uuden television, joka oletettiin sitten tietysti olevan J:n. Samoin tämä kannettavakin. Jotenkin ylimielistä touhua, se on kyllä satuttanut. Haluaisin tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Jotenkin oon vaan odottanut ja uskonut että alan saamaan sitä arvostusta ja välittämistä mitä kaipaan. Toisaalta ehkä alistunutkin siihen mitä sai, kun yksinolo on miljoona kertaa pahempaa. Yrittänyt tyytyä. Enkä minä vieläkään halua jäädä yksin.

Inhoan sitä asuntoa jo valmiiksi, asuntoa jota mulla ei vielä edes ole. Sitä yksinäisyyttä, pimeyttä joka nielaisee. Tätä kylää inhoan, näitä omahyväisiä ihmisiä täällä.

Kunpa tänään voisin nukkua.

Tiistaita.

Terapiapäivä. En muista yhtään mistä puhuttiin. Jee.

Sain hyvän vinkin anonyymilta..tai ainakin se kuulostaa hyvälle. Istua vierekkäin ja kertoa kaikki hyvät asiat toisesta, mistä toisessa tykkää ja arvostaa. Vain hyvät asiat.

Löytyisikö niitä? Kaiken pettymyksen,surun ja masennuksen alta. Repisikö se auki jotain jota pitäisi yrittää sulkea että selviää eteenpäin. Tuliko tämä nyt liian myöhään.

Tunnen olevani ihan idiootti. Toiset selviää tämmösestä periaatteella: yli on päästävä ja elämä jatkuu. Minä itken samaa asiaa viikkotolkulla.Kuukausia. En väitä etteikö muutkin sure.

Minä en vieläkään halua erota, tosin multahan ei kysytä. Kun minä välitän, itsestäni ja toisesta. En tiedä tuliko tästä, oliko tämä koskaan edes rakkautta. Toisaalta en voi olla ajattelematta, voisiko tästä vielä tulla joskus jotain. Olisko minunkin tunteilleni sijaa jonain päivänä. Että pystyisin ne kertomaan, ja toinen pystyisi ottamaan ne vastaan. Koen että mun olisi saatava olla riittävän turvassa että voin kertoa tunteistani. että toinen ei karkaa eikä mene muualle, tärkeämpiin toimiin.

Minä pelkään ihmisten reaktioita, enkä aina, en juuri koskaan uskalla kertoa kaikkea mitä haluaisin. Varsinkaan jos on kyse jostakin herkästä asiasta. Kuten tunteista. Siinä on aika rotkon reunalla jos jotakin kertoo ja toinen loukkaa sitten tahattomasti tai tahallaan. Ei sitä koskaan uskalla kertoa. Ihmeen paljon olen tänne uskaltanut kirjoittaa asioitani, tosin usein pelkään lukea kommentteja, jos siellä onkin jotain ikävää. Sama pätee tekstiviesteihin.

Muistan kuinka teininä pyysin innoissani joululahjaksi erästä musiikkivideota. No äiti ei sitten tykännyt ajatuksesta yhtään ja sanoi tylyyn, lähes vihaiseen sävyyn: "ei varmasti sellaista". Teilasi heti tuosta vain. No en sitten saanut. Tämä nyt oli aika vähäpätöinen asia, mitehän olisi käynyt jos olisin erehtynyt sanomaan jotakin oikeasti merkityksellistä. Kuten että rakastaa. Tai edes välittää. Tosin minun tunnekapasiteettini käsittää vain välittämisen, minä en tiedä mitä on rakkaus. Se välittäminenkin näkyy lähinnä käytännön tasolla, hyvinä tekoina,huolehtimisena, kosketuksena. En minä itsekään ole saanut sen kummempaa.

Minusta tämä suhde loppuu ennenkuin alkaa. Nyt tuntuu ettei tässä edes yritetty kunnolla ja olen vihainen. Minä en tiedä miksi mulla oli niin hankala olla että kiukuttelin ja purin pahaa oloa. Syyttäähän voi vaikka ketä ja vaikka mitä.

Luulen, että tuo työ oli iso syy ahdistukseen. Tai ennemminkin se, että pitäisi pystyä ja jaksaa. Ja sairasloma. Pariterapiassa todettiin että yhdessäolo tulee sen työn ja tekemisen kautta maatiloilla..mutta entäs kun et pysty työhön? Tai haluat käydä työssä jossain muualla? Onko aina ero edessä? Minusta on tuntunut kauan jo että en pysty, en osaa. Syytin itseäni siitä, vaikka taisin olla kuitenkin aika uupunut kaikesta huolimatta. Cipralexia syytän tuosta väsymyksestä. Työhönpalaaminen ja vastuunotto noin isosta karjasta pelotti. Entä jos en pystykään? Enkä ollut varma paikastani, saanko olla ja jäädä, kelpaanko. Toisaalta tunsin koko ajan etten kelpaa ja olen jotenkin liian huono ja riittämätön enkä pysty. On ollut tilanteita joissa koen tulleeni vähätellyksi eikä mua ole otettu vakavasti. Ettei mua edes haluta kuulla. Niinkuin tässä erossakin.

Ja se eläimistä luopuminen..Muutenkin tässä työssä on paljon sellaista josta en ole ylpeä. Niin raadollista ja tunnen huonoa omaatuntoa.

Teenköhän minä sittenkin tyhmästi jos jään tuonne kirkonkylälle asumaan. Ahdistaa. Vaikka sama kai se on missä minä asun, kun ei mulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ole. Vaikka työterveyslääkäri kehotti jo pari-kolme vuotta sitten tekemään viisivuotissuunnitelman. Enpä ole tehnyt. Aika vaikeaa oli silloin ja on vieläkin. Veikkaanpa että viiden vuoden päästä asun edelleen siinä samassa kämpässä ja käyn terapiassa, taikka olen pysyvällä eläkkeellä ja ilman terapiaa. Tai olen kuollut.

Olipas taas kärpässienen makunen postaus.

Lauantaina..

Kiitos kaikista kommenteista ja tuesta. Minä tosiaankin luen ne kaikki vaikka en mitään välttämättä itse kommentoikaan. En ole oikein tyytyväinen siihen, en vaan tiedä mitä sanoisin.:/ Anteeksi että kirjoitan näin rankkoja ja sekavia asioita.

Tänään on ollut melko vmäistä. Onhan se ollut ennenkin mutta nyt jotenkin erilailla.Pää jumittaa.Jos ei itketä ja sureta niin ei tunne mitään.

Minni ei vastaa vaikka kutsuu kuinka, se on jossakin niin kaukana että ei kuule. En tiedä miten minä pärjään sen kanssa sitten kun asun omillani. En ole täyttänyt asuntohakemusta. En osaa päättää haenko yksiötä vai kaksiota vai onko sillä edes väliä. Kun en minä halua edes mihinkään lähteä. Pitäisi kai alkaa haluamaan. On ihan avuton ja voimaton olo. Pitäisi jotakin huonekaluja hankkia. Oman pyykkikoneen haluaisin myös. Sohvan. Vuodesohvan. Jos tulee vieraita joskus. Pitäis käyttää niitä voimia joita ei ole. Ja kun ei ole asuntoa niin ei osaa mitään hankkiakaan.

Mun elämä ei ole nyt yhtään mun hallinnassa, ja se ahdistaa. Tuntuu pahalle kun J:lläkään ei ole ketään. Vaikka itsehän se näin halusi, niin tuntuu se kuitenkin ikävälle. Harmittaa vähän se, että J ei taida tajuta vieläkään mikä meni pieleen. Se ajattelee että minussa oli vika ja pilaa ehkä sitten muutkin suhteensa kun ei tiedä missä itse toimi väärin. Oisin toivonut että siellä pariterapiassa olisi ihan rauhassa käyty nämä läpi ja keskusteltu, oon aika pettynyt siihen. Sen tarkotus tuntui olevan saada ero aikaiseksi ja mahollisimman äkkiä käyntiin ja ohi. En minä oikein voi ymmärtää miksi tässä kävi näin. Kai minä nyt muutakin oon tehny kun haukkunu. Myönnän että minulla oli hankala olla, mutta ei ne syyt ole selvillä. Mikä sai meidät käyttäytymään sillälailla.

Olisi todella kiva kun voiskin lähteä vähäksi aikaa pois. Jonnekin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Kotipaikkakunnalla olis tuttua mutta siitä turvasta en niinkään tiedä. Saisko siellä olla rauhassa..koko ajan joku olis jotaki vailla. Tuuthan sinä tänne, meethän sinne ja laitat sitä sitten sinne asuntoon ja millanen asunto se pitää olla ja ethän sinä sinne voi jäädä. Voi huoh. Koko ajan ohjaillaan. Tungetaan tavaroita mukaan joita tartten muka. Ja sitten huolehditaan ja ahdistutaan mun tilanteesta ja se tarttuu minuun ja minä kannan sitä sitten taas. Ja vielä haukutaan J ja minut ja kaikki muutkin siihen päälle. Vanhemmat ottaa tämänkin henkilökohtaisesti. Ei kiitos. Menen vaikka telttaan metsään ennemmin.

Ainoa vaihtoehto taitaisi olla osasto, tosin sinne pääsee viiveellä. Ja siellä on kolmen hengen huoneita..tosi rauhassa saa varmaan olla.

Eläimet taitaa nyt olla aika hyvässä hoidossa, kun on tuo työntekijä. Paremmassa mihin itse pystyin koskaan. En minä itseltäni odota enää paljoa. Työelämäkin joutaa mennä, en minä työhön halua enää. Eläkepaperitkaan ei enää haittais. Mietin kyllä sitä että kohta varmaan aletaan mua patistamaan työhön/opiskeluun. Varmaan huomenna.Ensi viikolla. Ei mua läheskään tarpeeksi ole vielä hiillostettu. Oon saanut opiskeluistakin niin tarpeekseni..aina kun oon opiskellut jotain, siellä on ollut joitakin aineita jotka ottaa mua päähän ihan hitosti eikä kiinnosta yhtään. Joita en edes tajua enkä halua tajuta.

Puutarha-alan opinnoissa inhosin olla kasvihuoneella. Ja inhosin englantia. Koneoppi oli ihan kammotus. En tainnut tykätä oikein mistään siellä. Artesaanin opinnoissa
inhosin kaavaoppia ja ompelua yleensäkin. En ole sellaista alaa keksinyt joka mua kiinnostais tarpeeksi. Kuinkahan paljon se kouluaikojen kiusaaminen vaikeuttaa opiskeluja. Tunnen olevani jotenkin vajaa. En osaa, en pysty, en kykene.

Tuntuu ikävälle, että J voi noin vain "unohtaa" mut ja jatkaa elämäänsä. Tuntuu sille että se on jo jatkanut elämäänsä, niinkuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. =( Vaikka minä olen vielä tässä. Minä en luota enää keneenkään. Olen ilmeisesti niin paska ihminen, ettei mua voi rakastaa kukaan joka mun kanssani elää. Minusta tuskin tulee tämän kummempaa. Olen pilalla.

Kaikki kaluaa mut loppuun aina. Yrittää ja yrittää saada mitä haluaa ja kun ei saa, syystä tai toisesta, niin voi heittää pois. Miksi minä en kelpaa omana itsenäni? Miksi kaikki aina vaatii niin paljon?

Ja silti mulla on ikävä toista.

On kurja olo. Omasta puolestani ja J:n puolesta.

En ole saanut mitään aikaiseksi. En tiedä olisiko pitänytkään. En voi olla syyttämättä itseäni vaikka minä en ollut yksin syypää karikkoon.

Minusta tuntuu että haluaisin asua hetken aikaa keskusta-alueella, että olis palvelut lähellä ja matalampi kynnys poistua kotoa. Tosin ne naapurit inhottaa jo nyt. Toivottavasti saan olla rauhassa kissin kanssa eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Voi olla tosin aika tyhmää tuota kissaa raahata mukana..mutta en minä osaa siitä luopuakaan.

Toisaalta kaupungissa asuessa terapia ym. päänhoito olis lähempänä mutta en tiedä haluanko antaa terapian säädellä mun elämääni, varsinkin kun ei koskaan tiedä koska se loppuu. Kun en isossa kaupungissa viihtyisi muuten. Siellä ainoat tutut olisi psykiatrian polin henkilökunta, täällä on sentään joitakin tuttuja ja tuttu ympäristö. Minä kyllä olen ansainnut pehmeän laskun vaikka ei tämäkään mikään ihannepaikka ole. En tiedä mikä olisi. Kotipaikkakunnalleni en halua takaisin vanhempieni ohjailtavaksi enkä usko että siellä olisi muutenkaan mulla mitään tulevaisuutta. Sukulaiset olisi mutta..niin. En usko että niiden tuki kantaa mihinkään. Tai oikeammin niiltä ei edes saa mitään tukea.

Minä en tiedä paikkaani. Uskoin että se olisi täällä, J:n kanssa mutta ei se niin mennytkään. Musta tuntuu että mun rinnassa on valtava avohaava.

Minä en osannut tehdä asioita oikein vaikka kuinka yritin. Olen pahoillani, vaikka en täysin ymmärräkään mitä tapahtui. Minä satutin toista. Toisaalta minuakin satutettiin. Meni tuo pariterapia vähän pieleen siinä mielessä, etten saanut sanottua ja selvitettyä kaikkea mitä olisin halunnut. Kun kysyttiin, onko tarvetta vielä käydä, alkoi tuntua että tuskin. Mikään ei muutu, ja ne käynnit oli todella ahdistavia, tuntui kuin mun kimppuun olisi hyökätty ja painostettu. Päätin sitten että ei enää, kun ei J mun kanssa halua olla. En halua kiusata itseäni enempää.

J ei koskaan myönnä virheitään, eikä sen edes tarvinnut. Ne terapeutit puolusti sitä koko ajan, en tiedä kuuliko mua edes kukaan. Ymmärsikö J miltä musta on tuntunut, että mua sattui. Minä tyhmä kuvittelin että asioita voisi korjata kunhan vaan haluaa. Taitaa olla niin ettei mitään korjata koskaan. Ettei virheitä passaa tehdä kun niitä ei pysty paikkaamaan.

Terapeutti soitti äsken ja kysyi passaako lääkärin tulla mukaan huomiselle terapiakäynnille. Vitut. Tietenkin minä suostuin. Se haluaa puhua enempi osastohoidon mahollisuudesta kun viimeksi jäi vähän lyhyeksi. Sinne osastolleko tässä pitää vielä revetä. Eipä tee mieli mennä enää tuonnekaan painostettavaksi.

Minä en selviä.

Nyt se on sitten sanottu.

Käytiin pariterapiassa viimesen kerran. Kyllä me nyt sitten erotaan. =( Mun on vaikea uskoa tätä edes todeksi.

Mulla on niin paha olla enkä tiedä kelle soittaisin. Aika paljosta oon selvinny mutta nyt tuli kyllä toppi. Tämä on liian raskas asia kantaa yksin. Terapiakin on vasta ylihuomenna. Pitääköhän sekin aika käyttää J:n hyväksi ja pakata kamoja vaikka.

Pitäisi löytää asunto ja sinne huonekaluja ja pakata kamat joita on aika paljon. J:n mukaan muutamassa viikossa pitäis asia hoitua. Helvetti. Kas kun ei huomenna. Pääsenkö minä aamulla edes ylös sängystä? Mistä mä löydän asunnon jonne voi kissan ottaa ja se voi käydä ulkona. Saankohan minä asettaa mitään ehtoja millekään. Pitääkö mun ottaa mikä tahansa kämppä ja jättää kissa tänne jos se on J:lle paras.

Mikä oikeus sillä on asettaa ehtoja mulle koko ajan. Kyllä se pääsee musta eroon, ei sitä tartte pelätä mutta minäkin olen ihminen. Vain. Ei se tajua. Ei sen ole tarvinnut koskaan muuttaa kotoaan. Ja sillä on vanhempien ja sisarusten tuki. Se pärjää aina. Menis silläkin sormi suuhun jos ei olisi ketään ja joutuisi kaiken jättämään. Taitaisi mennä vielä enempi kuin minulla.

Oon ollut niin tyhmä. Kaikki satuttaa mua aina ja minä annan sen tapahtua. J taisi tähdätäkin tähän, että se saa jättää mut. Siksi varmaan mun kanssani alkoikin. Kaikkien tarkoitus on satuttaa. Ja koko ajan vaaditaan enempi ja enempi.

Vituttaa nekin terapeutit, ne oli koko ajan mua vastaan. Siitä miehestäkin näki ja kuuli heti mitä mieltä se meidän tilanteesta on. Ne vaan yritti käännyttää mua J:n puolelle, etsiä kaikkea mahollista miksi ei tulisi jatkaa. Se ukko oli lukenut mun tietoja, ja siitä tietenkin katellu että tuo on toivoton tapaus, ei tuon kanssa kannata jatkaa. Minä olisin halunnu mahdollisuuden korjata edes jotakin mutta sitä en saa. Kestää kuulemma liian kauan alkaa korjaamaan mitään. J:n mielestä. Ahdistava kokemus oli se.

Ikinä en ketään miestä ota. Mulle riittää potkiminen edestakasi. Vitun kiva huomata ettei sitten olekaan toiselle minkään arvoinen. Ei sen arvoinen että toinen olisi avannut suunsa ja sanonut: kokeillaan korjata tämä. Sinä olet tärkeä minulle. Mikään mitä tein, mitä sanoin, ei merkinnyt mitään. Mahtoiko edes huomata muutakuin suuttumuksen.

Tuntuu ihan hirveän pahalle. Menetän kaiken, kodin, eläinystävät, maisemankin. Tilan liikkua. Menetänkö tuon sinisen taivaankin? Ihmisen joka on kauan ollut mulle tärkeä ja tuonut rohkeutta tehdä asioita joita en olisi kuvitellutkaan tekeväni.Mitä mulle jää? Paska minä joka sotkee kaiken. Kissa joka jää auton alle samantien kun muuttaa mun kanssa. Masentuneen vanhanpiikaeläkeläisen elämä. Kirjotan täällä netissä omaa surkeuttani tuntemattomille ihmisille, jos siihenkään on enää varaa kohta.

Olipahan taas paska vuodatus.

Paskan maanantain vuodatus

Pelkään ja uskon että minusta tulee lopulta samanlainen kuin omasta äidistäni. Ihminen joka ei tiedä mitä haluaa, eikä taida halutakaan mitään. Ei usko pystyvänsä mihinkään itse ja elää vain toisten kautta. Minäkään en taida löytää sellaista työtä joka olisi mulle sopiva, otan vaan aina sen mitä on tarjolla.Minä en halua. Haluan olla normaali. Vaikka minä taidan olla niin kieroon kasvanut ettei mua enää voi oikaista. Minä jaksoin kun joku välitti minusta ja olin tärkeä. Ainakin luulin olevani. Nyt minä en saa mitään otetta. Psykiatri painostaa että pitäisi muuttaa lähemmäksi psykiatrian polia että en jäisi sitten eron tullessa niin yksin ja voisivat auttaa. Miten ne muka voi. En minä halua olla mikään potilas vaan haluan normaalia elämää. Kaupungissa mua ei kukaan tunne, ei tervehdi edes. No ehkä se kaupan kassa.

Minun elämäni alkaa aina pyöriä yhden asian ympärillä.

Muistan lapsuudestani kuinka jotkut asiat oli hirveän merkittäviä muka. Kuten se että mummoa kävi joku sen lapsista katsomassa. Se miten joku toinen teki asiat ja mitä siitä seuraa. Aina kaikesta seurasi jotakin. Isän sisarusten vierailut olivat painostavia vaikka en oikein tajunnut miksi. Mummo asui samassa talossa mutta oli oma sisäänkäynti ja omat tilat, eikä niiden kanssa tarvinnut mitään edes puhua.
Ei tainnut olla niilläkään sisarusten välit kunnossa. Mummon kuolemastakin riideltiin, kenen syy se oli vaikka mummo kuoli ihan luonnollisesti. Koko ajan syyttelyä ja syyttelyä puolin ja toisin. Helvetti.=(

Mistä sen rakkaudenkin tunnistaa? Kaikki tunteet tuntuu painuvan pelon alle. Koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan että rakastaa minua. Enkä minä ole edes harkinnut sanovani sitä ääneen, en ole mokomaa edes tiedostanut.

Voiko elämä olla pelkkää pettymystä. Sitä ettei kukaan huomaa kuinka huono on olla. Ei huomaa minua yleensäkään. Koko elämä mennyt samoin. Kukaan ei huomaa. Ihan sama onko sulla huono olla vai hyvä olla vai kenties reikä päässä. Kaikki ummistaa silmänsä tai kääntää selän. Voi että mä vihaan. Äitikään ei koskaan olisi halunnut mitään, ei edes pitänyt sylissä. Kuinkahan vaikeaa sille on ollut vaihtaa mulle vaippoja kun olin vauva. Varmaan se lykkäsi sitäkin viimeseen asti. Teki vaan itelleen tärkeitä asioita. Katsoi televisiota.

Suututtaa kun kukaan ei auta. Turha sitten mitään odottaakaan jos ei itsekään viitsi mitään. Turha kenenkään kitistä että tiskipöytä on täynnä astioita. Tai yhtään mitään mihinkään. Jos ei kukaan anna mulle, en minäkään anna kellekään. Piste.

Minä oon koko ikäni antanut toisille mitä ne tarvii. Olen kuunnellut hiljaa peläten asioita jotka ei kuulunut mulle enkä ymmärtänyt, joista isä raivosi. Kuinka se haukkui kaikki ja löi äitiä ja rikkoi tavaroita. Rikoit mun säästöpossunkin saatana.

Se aika jolloin olisi ollut aika etsiä ystäviä, viettää aikaa niiden vähienkin kavereiden kanssa, seurustella, meni vanhempien hyödyksi. Kun te tarvitsitte mua muka enemmän kuin minä itse. Se aika jonka olisi pitänyt olla "parasta" aikaa. En saanut olla lapsi enkä nuori,lapsuus kesti ehkä 6 vuotta. Kukaan ei puhunut mun kanssa asioista. Ei miettinyt mun kanssa mitä alan opiskella. Itsekseni sitten päätin että lähden opiskelemaan laitoshuoltajaksi, ajatellen pärjääväni. Olinhan kotona oppinut siivoamaan.(!!)Ei mulla ollut mitään hajua mitä siihen tarvitaan muuta kun ei kukaan kertonut. Minunhan piti vaan tietää kaikki valmiiksi eikä saa kysyä, ei uskaltanut kun ei tiennyt koska oli aikaa mulle. Eihän sitä aikaa sitten koskaan ollut, mulla oli kyllä aikaa muille.

No kuinkas sitten kävikään. Opiskelupaikka oli 100 kilsan päässä kotoa, ja sinne minä sitten lähdin asuntolaan asumaan 16-vuotiaana. Minä joka en ollut ollut montakaan yötä poissa kotoa. Itkuhan siitä tuli sitten ja ikävä parin päivän sisällä. Soitin että hakisivat minut kotiin, en voi olla. Kuinka ollakaan, ei ne olisi oikein ehtineet mua hakea, äiti sanoi että kyllä siellä nyt vaan pitää koittaa pärjätä. Soitin uudestaan seuraavana päivänä, ja sitten ne pitkin hampain suostui hakemaan. Oliskohan ne pitäneet mut siellä koko kolme vuotta? "tuu kotiin miten parhaiten pääset jos pääset mutta älä häiritse meidän työntekoa". Kauhean huono omatunto oli koko sen matkan kotiin, muistan sen vieläkin.

Vanhemmat sitten saivat päähänsä että voisin mennä omalla paikkakunnalla olevaan puutarhaoppilaitokseen. No minähän pääsin sinne, naapurin avustuksella kun oli työssä siellä. Eihän mulla ollu varaa kieltäytyä. Sinne oli vain helkkarin vaikea kulkea, kun busseja ei mennyt sopivasti. Isä kuljetti mua sinne joka aamu, ja sitä vitutti välillä ja haukkui mua kun mua pitää kuljettaa eikä se pidä mun käytöksestä. Ja mulla oli itellä vaikea olla sen kyydissä kun en mitään uskaltanut sanoa. Syyllisyys alkoi sitten vaivata aina vaan enempi eikä muutenkaan kiinnostanut edes koko puutarha-ala. Hyvin pitkälti inhosin sitä. Lopetin sen sitten ensimmäisen vuoden jälkeen eikä mitään jatkosuunnitelmaa ollut. Isä haukkui kuinka asun ilmaiseksi kotona ja laiskailen. Sitten piti taas tehdä helvetisti töitä kotona, kuunnella haukkuja ja tehdä lisää ettei haukuttais. Edelleenkään mun kanssa ei kukaan puhunut mistään eikä mun elämälle löytynyt suuntaa. Se oli vaan siinä kotona, mun elämä. Työllistämiskursseja, joitakin työharjottelupätkiä. Haukkumista. alistamista ja riitelyä. Alemmuudentunteita, kateutta, syrjintää. Vuosia. En uskonut edes pystyväni asumaan omillani, kun ei ollut töitäkään enkä uskaltanut/osannut niitä edes hakea.

Eräs ohjaaja yhdellä kurssilla sitten kysyi haluaisinko asua kenties omillani, kun tuli puheeksi asuminen. Ikääkin mulla oli jo yli 20. Ohjaaja sanoi että siitä vaan, jos kerran haluat. Niin minä sitten rohkaistuin ja aloin ettiä asuntoa.

Äiti ehotti että hae kunnalta vuokra-asuntoa (tietenkin, eihän mitään voi itse hankkia vaan yhteiskunnan pitää elättää ja huolehtia). Minä hain, ja sainkin. Mutta vanhempien piti tietenkin vähän lisää sotkea asiaa. Mulla ei ollut omaa puhelinta, vain vanhempien lankapuhelin. Aikani odottelin yhteydenottoa sieltä ja harmitti kun ei mitään kuulunut. Menin sitten yksi päivä kysymään asiaa paikan päältä. Sieltä sanottiin että asunto on luvattu, mutta kukaan ei ole vastannut puhelimeen kun on yritetty soittaa. Ite en ollut päivisin kotonakaan vaan siellä kurssilla. Ne ei vastanneet puhelimeen, kun eivät halua puhua asiakkaiden kanssa (isän yrityksellä ei ollut omaa liittymää). Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Minä olen tyhmä, en mitään oikein tajunnut. Ei voi tajuta jossei koskaan saa tilaisuutta ajatella omillaan. Koko ajan viedään kuin pässiä narussa. En tajua miksi edes kirjotin tästä. Häpeän sitä kaikkea.

Te veitte sen ajan multa, käytitte mua hyväksenne ja minä maksan siitä sillä että en osaa olla kenenkään kanssa ja olen ikäni yksinäinen. Siitäkin sinä isä minua syytit, että olen yksinäinen, jo ala-asteella. "Mitäs olet tuollainen".

Nyt te pilaatte tämänkin ainoan asian jota elämääni olisin halunnut. Pitääkö teidän tosiaankin sotkea kaikki mun asiani. Miten käy jos muutan omilleni? Hyökkäättekö te sillonkin mun kimppuuni, kun "et pärjää yksin". Matkustatte varmaan sen vitun 300 kilometriä vain näyttämään toteen sen ettei minusta ole mihinkään ilman teitä eikä oikein teidän kanssannekaan. Ihan vaan itsenne takia. Matka joka on tähän asti ollut täysin mahdoton kulkea. Suljette mut aina pois, mitä tahansa minä pyydänkin. Teillä on aikaa hoitaa lapsenlapsianne. Terveiden vanhempien lapsia. Entä jos mulla olisi lapsia? Ette te tulisi koskaan. Kävisitte kerran katsomassa vastasyntynyttä ja siinä se. Silloinkin arvostelisitte meille muita maanviljelijöitä kun ette voi sietää niitä. Mulla on vihanen ja katkera olo ja en pyydä sitä anteeksi. Enkä pyydä mitään mitä tässä kirjoitin.

Olen alkanut hävetä itseäni, nyt ihan "oikeasti". Sillälailla että tekisi mieleni kietoutua kaikkiin mustiin kaapuihin ja heittää pois nuo värikkäät vaatteet joita olen uskaltautunut ostamaan viime aikoina siinä uskossa että mua oikeasti joku haluaa katsoa ja minutkin saa huomata.

Tunnen olevani täysi pelle.

Tiistaina olisi seuraava pariterapia. Hävettää mennä sinnekin piipittämään kun siellä tunnutaan olevan J:n puolella niin selkeästi. Sen mitä J haluaa. Vaikka välillä kuulostaa ettei se itsekään tiedä.

Itse en oiken jaksaisi tuota selitystä ettei ehdi mitään jos jotain ehdottaa. Kyllä se on haiskahtanu jo pitemmän aikaa kun sitä koko ikänsä on kuullu. Isäkin oli aina töissä hankkimassa rahaa ennemmin kuin perheen kanssa. Vieläkin kuulen tuota että "me ei voida tulla sinne sun luokse, kun meillä on niin paljon työtä." Kuulosti sille viime terapiakäynnillä että J aikoo olla töissä lopun ikäänsä, että mulle ei löydy enää aikaa. Kun sitä työtä on aina. No onpa tietenkin, eihän se tekemällä lopukaan. En jaksa ottaa tuota vakavasti enää ettei muka ole aikaa, se on mun korvissa niin kulunut lause.

Tommy Hellstenin sanoin: Jos tukka palaa niin varmasti on aikaa sammuttaa. Tärkeille asioille löytyy aikaa. Minä olen edelleenkin samaa mieltä.


Viime viikon lauantaina lämmitin saunan. Rupesin sitten miettimään että haluaakohan J ollenkaan saunoa edes, jos se vaan miellyttää. Minä sitten kysyin: oliko huono idea lämmittää sauna? J vastasi sitten: kyllähän tuo vähän väsyttäis vaan on tämä ihan mukava. MInä tietenkin ymmärsin sen niin että hän ennemmin olisi nukkumassa kun saunassa. Ettei oikein olisi taaskaan yhteistä aikaa. Tietenkään. Lähdin sitten pois. En minä mitään esitystä jaksa enkä säälipaloja.

Minä taidan nyt lähteä ulos kävelemään, kun näyttäis olevan poutaa. J:tä en pyydä mukaan koska se ei kuitenkaan lähtis. Kun kävelen liian hitaasti. Nih.

Häikäiseekö teitä muita autojen valot ihan kauheasti? Minua melkein vihlaisee. =( Eipähän tartte tuntea ketään kun ei pysty kattomaan kuka tulee vastaan. :P

Tieto lisää tuskaa.

Oliskohan sittenkin paras, että eristäytyis ihan kokonaan. Ettei tietäis toisten menemisistä tuon taivaallista, ehkä sitten ei muistais aina kuinka yksinäinen onkaan. Kun tuntuu että kaikki ympärillä elää ja itse ei koskaan. Jos sulkisi silmänsä siltä. Oisko elämä helpompaa kun ei myöntäis olevansa yksinäinen, lakaisisi vaan maton alle asian mille ei voi oikein mitään.

Se mitä kaipaisin, ei olisi mitään tekemistä. Haluaisin vaan istua ja jutella. Mikään syöminenkään/juominen ei olisi paha, mutta mitään humalaa en hae. Kuunnella muiden juttuja välillä. Jotain muuta kuin työjuttuja. Olla seurassa, ihan rauhassa, ilman mitään paineita.

Vaikka mitä minä puhuisin. Kävin eilen naapurikunnassa hierottavana ja sattu ihan helkkaristi. Alaselkä jumissa ja ärtynyt lonkan limapussi. Ketä kiinnostaa. Sitä ennen oon käynyt välillä terapiassa ja lopun aikaa itkenyt kotona tai kattonut televisiota ja syönyt karkkia, popcornia ja juonut Spriteä. Kirjottanut blogiin ja paperille tuntojani. Maannut sängyssä pitkään aamulla kun en kykene nousemaan. Itkisin varmaan sitten sielläkin lopulta. "Ei mulla oo mitään kiinnostavaa puhuttavaa. Pyydän anteeksi, lähden käymään Kiinassa, niin on sitten jotain erikoista kerrottavaa. Kiitos ja hei." Helvetti. Voisin tietenkin luennoida kuinka meidän vessasta tulee taas kamala viemärinhaju. En välitä. En ainakaan niin paljoa että tekisin asialle jotakin. Oonhan tuota jo tarpeeksi monta vuotta tuskaillu enkä osaa asiaa ratkaista. Hoitakoon isäntä itse mökkinsä. Tai vaikka anoppi. Ihan sama. Pistän pyykkipojan nenään.

Just tämä on vituttanu aina, kun mun oletetaan hoitavan asiat. Näin on ollu jo lapsesta asti. Kyllä Varpuk hoitaa kun vaan annetaan olla. Ehe. Enpä hoida. Jos menin kylään vanhemmilleni, sielläkin sain alkaa siivota kun hävetti se sotku. Aivan kuin ne odottaisi että joku tulee ja siivoaa. Hyväksikäyttöä parhaimmillaan kun itse ei viitsi, ja minä vielä suostuin automaattisesti.

Minä en kyllä ymmärrä ihmisiä juuri ollenkaan. Johtuneekohan siitä että en ymmärrä itseäni. Aina mietin kaikista että voiko noin tehdä. Se hermostuttaa kun en tiedä miksi ne tekee noin. Sitten alan miettiä miten itse tekisin kyseisen asian ja ahdistun. Kun itse olen oppinut tekemään asian tietyllä tavalla ja jos joku tekee toisin, tulen epävarmaksi siitä teenkö itse nyt oikein. Jos tuo toinen tietääkin paremmin, se varmasti tietääkin. Minun tapani viikata pyykit on varmasti se väärä, samoin lakanoiden vaihtoväli taikka siivousväli, tavat siivota ja välineetkin on varmasti väärät. Oliko tarpeeksi sekava selostus..

Hieronnassa käynti kyllä virkisti kummasti vaikka olikin aika tuskallista. Tosin tuo tuska oli ihan tuttua, eikä mitään verrattuna kokemaani henkiseen tuskaan.

Ongelmakimppu?

Olen yrittänyt liikaa. Yritin olla mahdollisimman hyvä emäntä, hyvä kumppani, hoitaa itseäni ja masennustani, hoitaa taloutta, huolehtia J:stäkin, yrittää olla kaikille mieliksi, kehittää sosiaalisia taitoja, kaikkea yhtäaikaa ja sikinsokin. Enkä minä edes osannut mitään noista, kunhan vain jotain yritin räpeltää. En myöntänyt että en osaa. Ihan kuin se ei olisi ollut edes vaihtoehto, että on osaamaton.

Kun saisi olla ihan vaan naisystävä joskus. Nainen, naisellinen. Erityinen, tärkeä. Jotain muuta kun emäntä, työmyyrä, työkaveri, suorittaja, tarpeiden täyttäjä. Ihminen. Voisi tuntea jotain omana itsenään. Tuntuu että en kelpaisi sellaisena, että luopuisin liiasta yrittämisestä ja olisin vain. Suorittaminen ja onnistuminen on ollut ihan helvetin tärkeää, ja on edelleen.

Keskiviikkona vähensin Cipralexia puoleen, 5 mg:aan. Olo ihan siedettävä ainakin vielä, tosin väsyttää ehkä normaalia enempi..seuraava vähennys on sitten joskus. Aion nyt kuulostella tuntemuksiani enkä hoppuile tuon lopetuksen kanssa. Jos pääsen tuosta irti kunnialla, niin sitten katsotaan onko tarvetta toiselle lääkkeelle. Kuulemma pitäsi olla taukoa lääkkeiden välillä ainaki 5 vrk..hyvä tietää nyt, lennosta kaikki on vaihdettu tähän asti. Ihmeen helposti se lekuri suostui lopetukseen.

Minussa on joku iso vika. Työntekijämme on asunut pari kk täällä, ja sillä on jo vaikka minkälaisia kavereita. Minä oon asunu 7 v eikä minulla ole kun joitaki tuttavia. Ei minua kukaan pyydä minnekään. En ehkä osaa olla tarpeeksi tyrkyllä.

Minulta puuttuu sosiaalisia taitoja ystävyyssuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Olen yksinäinen koko ikäni. Vanhemmat kai luuli että heidän ja sisarusten seura riittää loppuiäksi, eikä muita tarvita. Eikä niillä mitään taitoja ole itelläänkään. Minäkin olen vaan aina saatavilla, jos joku haluaa mua nähdä enkä tule toimeen sisarustenkaan kanssa. MInulla on kuitenkin kova huomiontarve, se on osasyy varmaankin riidanhaluuni ja masennukseeni, kun en muuten tule huomatuksi.

Kyllä on vaikeeta taas.

Mun olisi pitänyt erikseen ilmoittaa J:lle että olen tehnyt ruokaa. Ilmeisesti se on sitten kärvistellyt nälissään tuntikausia kun minä en ilmoittanut sille. Voi elämä. Onpa tuo ennen osannut tulla kattelemaan ruokaa jos on nälkä ollut..en arvannu että se taito on ruostunu yhtäkkiä. Kuinka paljon mun pitää tuosta ihmisestä huolehtia? Onko se luolamies vai viisvuotias?

En vieläkään ole oppinut lukemaan ajatuksia. Ei mulla muuta.

Varpuk

Tiistai.

Huomenna olisi se psykiatrin tapaaminen sitten. Mun tekisi mieli lopettaa nuo mielialalääkkeet kokonaan. En usko että ne mua kantaa enää mihinkään. Mielialaa ne eivät oo koskaan nostaneet yksikään, kokeiltu on sentään jo about seitsemää, en muista tarkkaa määrää enkä jaksa muistella. Tiedän kyllä mitä se tohtori sanoo..että mun olo vois olla paljon pahempi ilman niitä. Toisaalta ei ne kyllä mun vointia parannakaan, ellei sitten löydy joku joka oikeasti lieventäis ahdistusta. Että voisin poistua kotoa, harrastaa jotakin.

J lähti ampumaan hirvimerkkiä ampumaradalle...en voi olla ajattelematta että joku ampuisi minutkin. Kysyin siltä päivällä mitä se tuumais jos tappaisin itseni. Se vaan sanoi: eikai sitä nyt itteään tapeta. Oisin toivonu kuulevani että siitä vaan, anna palaa. Vaikka omapa on elämäni.

Jos onkin niin, että jotkut on vaan yksinkertasesti liian heikkoja tähän maailmaan, syntynyt ikäänkuin vahingossa riepoteltavaksi. Ettei ole tarkoituskaan elää eikä ole toivottu. Jotenkin onnistunut keplottelemaan itsensä "aikuiseksi".

Jostakin taas nousee valtava hellyyden tunne J:tä kohtaan. Sellainen että tekee mieli silittää. Mistä se nousee? Onko se jäänne jostakin vanhasta, jota on joskus ollut vai onko se ihan oikea tämänhetkinen tunne. Vai kenties jotain muuta. En tiedä. Kuitenkin kun katson J:tä, tulee pettymys ja paha mieli, lannistuminen siitä että en pysty osoittamaan sitä eikä J ole valmis/halukas ottamaan sitä vastaan.

En ole muuten käynyt missään baarissa enkä tanssipaikassa lähes kymmeneen vuoteen. Tekisi mieli mennä, mutta yksin meneminen ja oleminen tuntuu liian ikävälle. En tiedä ketä pyytäisin seuraksi. Toisaalta pitäisi oppia yksinkin liikkumaan. Olen ihmisarka ja epävarma seurassa. Olen ollut aina, mutta olen sentään uskaltanut liikkua jonkun verran eikä ole tarvinnut taistella joka lähdössä itsensä kanssa. Kunpa voisikin vain päättää ja lähteä, vaikka tanssimaan eikä tartteis viikkoja pohtia asiaa, saako lähdettyä ja sitten kuitenkin huomaa ettei voikaan lähteä.

Pohdin tuossa aiemmin anteeksiantamista, ja kuinka se vois tapahtua. On varmasti helpompi antaa anteeksi, jos tajuaa kunnolla miksi toinen sanoi tai teki jotain. Ite menen yleensä niin pois tolaltani etten pysty uskomaan mitä toinen sanoo. Uskon vain sen mitä oma pääni sanoo: että toinen haluaa mulle pahaa.:(

Nyt on niin hermostunut olo ja hiostaa että taidan käydä vähän pihalla. J testaa uusia stereoita enkä jaksais kuunnella. Ottaa korviin kaikki äänet ja koko ajan haisee tunkkaiselle.

Ei taaskaan otsikkoa

Toiset ihmiset elävät, tekevät asioita. Perustavat jopa perheen. Entä minä? pelkään ja ahdistun. Katson kotona telkkaria ahdistuneena kyllästymiseen asti enkä uskalla lähteä mihinkään.

Haluaisin jonnekin missä on ihmisiä, koska kukaan ei tule minun luokseni.Haluaisin istua iltaa kavereiden kanssa, joita ei ole. Hävettää kun itken aina, nytkin. Sielläkin sitten murjottaisin koska pelottaa kuin pientä oravaa. Mun kannattais varmaankin mennä osastohoitoon mutta en uskalla sitäkään. En uskalla tehdä mitään millekään, en voi käydä edes kävelyllä.

Oon tainnut olla ahdistunut ja pelokas aina. Muistan vieläkin kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Sinne lähteminen ekana päivänä oli paniikki. Hyppäsin jopa liikkuvasta autosta pois kesken matkan. Koulussa en uskaltanut viitata enkä puhua opettajille. Jos myöhästyin koulusta, en uskaltanut koputtaa oveen mennäkseni kesken tunnin sisään vaan odotin välitunnin loppuun. Liikuntatunnilla jäi asioita suorittamatta, kun en uskaltanut.

Mummo oli ostanut itselleen hautakiven ja hautapaikan (kammottavaa). Sitä piti sitten jostain syystä käydä katsomassa. Kivessä oli kuva portista ja polusta/tiestä. Mua alkoi hirveästi ahdistaa ja itkettää ajatus, että mummo lähtisi sitä polkua kulkemaan pois. Päiväkerhossa aloin itkeä kun laulettiin jotain hengellistä laulua, halusin kovasti kotiin.

Joskus parikymppisenä mulla "oli" kamalasti sairauksia..kuvittelin mulla olevan vaikka mitä aivomätää, vähintäänkin keuhkosyöpää. Nykyään noita pelkoja ei enää ole, nyt on vaan huoli paljosta muusta. Läheisten terveydestä, eläinten terveydestä, kuolemasta, kenen tahansa. Maailman tilasta,ilmaston muutoksesta, riittääkö rahat jne.

Loppuuko tämä koskaan? 25. päivä olisi psykiatrin aika..jos siitä jotain apua tilanteeseen olisi. Tämä taitaa olla eroahdistusta. Varmaan isoksi osaksi tämän takia mun elämä on ollut jotenkin niin vaikeaa ja rajoittunutta.

Nyt kaipaisin lämmintä syliä ja kosketusta...ei mitään säälikosketusta vaan sellaista että joku oikeasti välittää.

Mun päivän taisi pelastaa se että käytiin J:n kanssa kaupassa. Oli jotenkin erilaista..J tuntui oikeasti ottavan huomioon sen että mulla on heikko happi. Ajatteli itekin mitä pitää ostaa. Yleensä se on vaan mukana eikä puhu juuri mitään,. En tiedä sitten miksi näin, halusiko se vaan näyttää että se pärjää ilman mua vai halusiko se helpottaa asioita jotenkin...vai johtuiko se mun ottamasta rauhoittavasta. Tai sitten sillä oli vain hyvä päivä. En tiedä enkä uskalla kysyä, kun en kuitenkaan pystyis uskomaan mitä se selittää, jos se on jotain muuta mitä itse uskon. Tämä on yksi syy miksi meillä on riidelty niin paljon. =( Ihan turhia riitoja.

Nyt sataa. Lämmittelin saunan tuossa aikani kuluksi, taidan mennä sinne istumaan vähäksi aikaa. Toivosin kykeneväni sienimetsään lähipäivinä..saa nähdä mitä siitä tulee. Mustikoitakin vielä on vaikka kuinka.

Kyllä kirjottaminen helpottaa..huh.

Täältä tähän, Varpuk.

Minä en ole koskaan tuntenut varmuudella rakkautta. En tiedä mille se tuntuu.Luulen että se on tuolla sisällä jossakin, odottaa jotakin joka haluaa sen ottaa todella vastaan niin voisin sen päästää vapaaksi. Se on odottanut yli 30 v ihmistä joka kaipaa sitä. Ei ole koskaan ollut tilaisuutta sanoa sitä. Joskus olen ajatellut olevani liian huono ja ruma jne. olemaan rakastunut. Että vain kauniit ja tietynlaiset ihmiset voivat tuntea rakkautta. Ei tällaiset läskit luuserit.

Jos suuttumuksen ja ärtymyksen ilmaisu aiheuttaa pahaa mieltä ja riitoja, niin mitähän mahtaa aiheuttaa päinvastaiset ilmaukset. Tuntuu että se ajaa pois viimesetkin ihmiset. Tämähän ei nyt kuulosta taas yhtään loogiselta.Olen tainnut pelätä noita ilmaisuja kun en tietenkään tiedä mihin ne johtaa. Joku voi joutua hämilleen eikä tiedä mitä vastaisi ja itse tuntisin syyllisyyttä siitä ja harmittaa kun sanoin. Negatiivisia tuntemuksia on ollut turvallisempaa ilmaista, kun tiedän mitä siitä voi seurata pahimmillaankin, ja olen siihen niin tottunut. Ehkä olen kaivannutkin niitä seuraamuksia, ja ollut hiukan vihainen kun mua ei lyöty. Se olisi ehkä kuulunut mulle.

Luin äsken vanhoja päiväkirjojani, suhteen alkuajoilta ja vähän ennen sitä. Kuinka paljon sieltä tulvi toivoa, odotuksia,suunnitelmia, hellyyttä, ikävää toisen luo. Toisaalta yksinäisyyttä, epävarmuutta, syyllisyyttä, pelkoa siitä että menettää toisen. Mutta se rakkauskin mainittiin. Onkohan se ollut sitten kuitenkaan sitä.

Sitten mun masennukseni taisi paheta ja sitä alettiin hoitamaan, päiväkirjan pitäminen jäi vähemmälle. Ihankuin koko suhde olisi jäänyt siihen pisteeseen mitä se oli siinä vaiheessa. Ei ole juuri menty eteenpäin. Jossain vaiheessa muistan kaivanneeni sitä että aletaan "seurustella", tehdä nuorten parien juttuja. Varmaan sitten pessimistisyydessäni alistuin taas ja luovuin ajatuksesta aika pian kun ei mitään mielenkiintoa tuntunut olevan. Ei ole kovin kauaa, vuosi, ehkä ylikin, kun aloin puhua kihlauksesta ja heitin tämän ilmoille. En saanut siihen oikein mitään vastausta, ja itsestäkin se alkoi tuntua vähän hölmöltä, hetken päähänpistolta. Ei mulla ole sillälailla mitään hinkua ollut naimisiin tai edes kihlaukseen..mistä lienee tullut moinen. Tunnen olevani jotenkin liian ruma, vääränlainen miksikään morsiameksi, edes hetken onneen. Kuten tuolla alussa mainitsin rakastamisesta.

Mutta lasten hankkiminen on mua mietityttänyt, että pian voisi olla niiden aika. Teoriassa. En minä tosin ala mitään isättömiä lapsia maailmaan tuottamaan..ehkä minä sitten jään lapsettomaksi. Kai sekin on ok.

Haaveilen vain perheestä..sellaisesta jossa rakastettaisi ja välitettäisi toisesta. Perheen jossa itsetarkoitus ei ole satuttaa ja loukata. Jossa kenenkään ei tarttisi pärjätä yksin kaikessa, jossa uskaltaa ja voi pyytää apua toisilta. Haaveilen lapsesta joka olisi minun oma tekemä, joka olisi minun, meidän. Oma. Ei kenenkään toisen eikä kukaan voisi sitä ottaa pois. Perheestä joka tekee asioita yhdessä. Jossa saa tehdä myös erikseen. Perheen jolla on aikaa toisilleen.

Mutta nämä on vain mun haaveita, jotka eivät toteudu millonkaan. Sekin on ihan ok.



Just walk away from these dreams
And talk the pain what it seems
Angel of my revelation
I don't really want to let you walk
Away from these dreams

You gotta turn it all over, you gotta turn it all over
All over again

Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery

Walk away from these dreams
And talk the pain what it means
Angel of my revelation I don't really want to hurt you
So walk away from these dreams

You gotta turn it all over; you gotta turn it all over
All over again

Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery

Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery

Unia.

Viime yönä näin voimakkaita unia. Isosiskoni laittoi mut kuvaamaan sen ala-asteen aikasia koulukavereita,veljen kameralla. Itse oltiin jo aikusia. Sain pari kuvaa otettua kun sisko jostain suuttui ja heitti sen kameran maahan. Sisällä ollut filmi tietenkin valottui ja mua harmitti kovasti. Siinä oli kuvia melko pitkältä ajalta ja ihmisistä joita en enää tapaa.

Ajattelin siinä että miksi tuo aina saa tehdä mitä se haluaa.

Isälleni sitten suutuin myös ja sanoin: sinusta voisi kanssa alkaa jo löytymään jotain ihmisyyttä. Isällä oli käsissä jotain josta kasvoi jotain vihreää, taisi olla jotain ruohoa tai viljaa.

Nyt mietin: mikä minusta tekee niin erikoisen, että voin tehdä toisille mitä huvittaa ja olla kunnioittamatta muita. Mistä minä olen saanut luvan siihen? Enhän minä ole mikään erityinen.

Olen halunnut kostaa. Kun tunnen että mulle on tehty vääryyttä aina eikä kukaan piittaa minusta eikä mun tunteista. Että J perheineen jatkaa sitä vääryyden tekemistä. Että J ei ole mun puolella missään, vaan aina oman perheensä. On tuntunut että en voi alistua aina, on pakko puolustautua. Mun on ollut vaikea uskoa että ihmiset voisi haluta mulle hyvää. En ole ymmärtänyt miksi ne haluaisi, enkä ymmärrä oikein vieläkään. Yritän uskoa mutta ei mitään näyttöä siitä oikein ole. Kaikissa pyrkimyksissä tuntuu olevan takana oma itse, oman edun tavoittelu.

Kuolema tekee taiteilijan.

En keksi otsikkoa.

Missä on kaikki kun on paha olla? Kuka pyyhkii mun kyyneleet? Minä. Minä itse hoivaan itseni ehjäksi niinkuin aina. Mulla ei ole turvaa ja luottamusta muualla kun itsessäni. Missä äiti on ollut kun mua lapsena sattui? Missä äiti on nyt?

Ei äitiä ole. Äiti ei halua. Mutta minä kaipaan äitiä. Äidin syliä. Että äiti kantais vähän aikaa kun en tahdo jaksaa. Kun sattuu liikaa. Että joku välittäisi ja silittäisi.

En jaksa olla enää vahva. En tiedä jaksanko enää edes elää. Oon saanut niin tarpeekseni elämästä, se on näyttänyt mulle ettei sen takia kannata yrittää. Se on antanut pelkkää pettymystä alusta asti. Kaikki ihmiset. Pettymyksiä, vaatimuksia, satuttamista. Nyt en jaksa.

Saisinko lähteä tästä maailmasta ihan rauhassa, ennen kuin satutan itseäni enempää. Ehkä jonain päivänä saan olla niin rauhassa että voin sen tehdä.

En saa edes mahdollisuutta rakastaa. Edes mun rakkauteni ei kelpaa.

Päivän biisi on Ilona.

Eka päivä pariterapiassa

Meni just niinkuin ajattelinkin. Että minä olen vikapää suhteessa. J on jo kaksi vuotta miettinyt eroa ennenkuin sanoi ääneen. Mua vituttaa. Ei sillä ole mitään haluja korjata mitään, kun on jo asian pohtinut ja päättänyt mielessään. Ei mitään varoitusta etukäteen sokealle.

Minä kuulemma haukun J:n ainakin kerran kuussa. Itelläni ei ole juuri muistikuvaa siitä mitä olen sanonut, eikä koska. Ei se taida haluta eikä jaksaa jatkaa mun kanssa. Olen ollut todella itsekäs, enkä ole ottanut toisen tunteita huomioon. Itestä on tuntunut kauan ettei mun tunteita oteta huomioon juuri missään asiassa,miksi munkaan tartteisi. Mutta J ei myönnä mitään omia virheitään. Minä olen vaan se joka on loukannu. Tosin minä olen se joka on loukannut toista varmaankin pahemmin.

Ärsyttää tässä sekin, kun se sanoi että ero olis molemmille parempi..sillä ei oo mitää oikeutta päättää mikä mulle olis parempi. Ei se voi sitä tietää. Mutta J:n mielestä minä itekin sen tiedän että ero olis hyväksi kun vaan mietin. Mutta mua ei pakoteta, mun pitää itekin haluta. Oli kyse sitten mistä tahansa.

Seksi on muka ongelma..tai sen puute. Mistäpä minä senkään tiesin. Ei se mua oo kovin haitannu, varsinkin kun kuvittelin ettei toistakaan haittaa kun ei se mitään sanonut. Ajattelin sen olevan liian väsyny sellasiin puuhiin tai jotain, en minä tiedä. Omissa asioissani on ollut tekemistä. Ei kai mikään vaivaa jos ei ota puheeksi. Minäkään en mitään ajatuksia osaa lukea. Jos mies jotain vähän yrittää hiplata muutaman kerran ja en heti ala leikkiin mukaan niin sitten on ihan kamalaa ja erota pitää. Voi jumalauta. Minä tunnen nykyiselläni olevani huono, lihava ja ruma, usko siinä sitten että toinen tykkää oikeasti kun ottaa tissistä vähän kiinni joissa ei ole mitään herkkyyttä. Ja nekin on todella rumat.

Tunnen olleeni joku koekaniini.

Oonkohan mä sittenkin liian riippuvainen J:stä? Tuntuu ihan kauhealta jos se ei oliskaan mun vieressä enää, vaikka vain nukkumassakin tai mitä vaan. Ja ero..se tuntuu ihan hirveältä ajatukselta. Minä en pysty siihen. Oon tuntenut jo ikävää vaikka J onkin vielä läsnä. Kaikki on nyt vain yhtä mylläkkää. Menneisyydestäkin nousee mieleen se kotoa muutto joka oli hyvin ikävä kokemus, vaikka sen olisi suonut olevan jotain muuta. Toivoa paremmasta, elämän alusta. Sain lähinnä kuulla olevani kauhea, eikä mua jakseta enää. Toivotettiin tervemenneeksi. Niin minä sitten lähdin.

Tämä tuntuu toistuvan taas, mutta nyt minä en lähde ennenkuin asiat on selvillä mun päässäni. Näin sekavissa tunteissa en tee mitään isoa, eikä mun puolesta päätetä mitään enää. Mua ei heitellä tuolla lailla miten sattuu huvittamaan. Minä en voi jatkaa keräten pettymyksiä ja selvittämättömiä asioita taakakseni loppuelämäkseni joita sitten saan paeta. Jotain on jätettävä jo matkan varrelle.

En juuri puhu isäni kanssa, muuta kuin jotain pinnallista pakon edessä. Silti isän arvostelu seuraa mua joka päivä. Tiedän mitä seuraa tästä mahd. erosta. Isä haukkuu mut epäonnistuneeksi, kuinka pilasin mahdollisuuteni eikä musta tule koskaan yhtään mitään. Se ei välttämättä sano sitä minulle, mutta se sanoo sen jollekin. Ääneen. En aio olla kuulemassa sitä. Minä oon sen silmissä ikuinen luuseri niinkuin kaikki muutkin jotka ei onnistu kaikessa.

Isällä oli tapa suuttua jostakin ihan joutavasta ja sitten riehua ympäri taloa, missä tahansa, mutta vain kotona, ei koskaan julkisesti. Tämän tavan oon oppinut itsekin. Rajattoman elämisen, asioiden sanomisen missä vaan ja milloin vaan. Olen päättänyt jo kauan sitten että se saa loppua mutta en ole osannut kokonaan lopettaa. Vielä. Siksikin mulla lienee turvaton olo, kun koska tahansa voi tulla sanomista. Vaikka ei sitä vaaraa oikeasti olekaan, sitä vaan odottaa. Erityisesti jos meillä on paljon miehiä, jossakin urakoinnissa tms. Koen sen hyvin epämukavana tilanteena, ja jos se jatkuu useamman päivän, on melko tukalaa. Koko ajan pelkää että joku tulee vaatimaan jotain älytöntä tai arvostelemaan mua ja mun tekemisiä.

Tuli puheeksi siellä terapiassa se, kuinka olen uhannut lähteä monta kertaa pois. Miesterapeutti sanoi että se viesti on useasti ihan jotain muuta: Pidä lujemmin kiinni. Ehkä silloin olisinkin toivonut enemmän tukea ja välittämistä, kun tuntuu etten selviä. Teki mieli paeta asioita jotka ahdistaa.

Nyt mua vaan suututtaa tuo tyyppi. Menis jonnekin. Ero kissoista harmittaa eniten tällä hetkellä.:'(. Nyt taidan mennä suihkuun kyllä ja sitten nukkumaan todetakseni ettei aamulla ole mitään syytä nousta ylös.

Täältä tähän, Varpuk.

Kiitos..

Tulin ihan vaan kiittämään kannustavista kommenteista, kaikkia tasapuolisesti. =)En osaa mitään pitkää selostusta aiheesta kirjottaa, mutta luettu on kaikki.

Kiitos!

Keskiviikkona.

Istun tässä taas itekseni. J polkee rehua siilolla. Tänään, 11.8. 8 vuotta sitten alkoi tämä meidän tarina. Vai onko se vielä edes alkanut. Loppuuko ennenkuin alkaakaan kunnolla.

Vanhin veljeni tulee huomenna perheineen pariksi päiväksi. Ehkä saan hetkeksi muuta ajateltavaa.

Mun yksinäisyyteni taitaa olla kroonista lajia. Ehkä se on perua jo lapsuudesta, kun ei ole sellaista "luottohenkilöä" ollut eikä muutenkaan kukaan tuntunut välittävän.Ei ollut aikuisia saatavilla. Pidettiin vaan huoli itestämme miten osattiin, eli ei paljon mitenkään, kunhan pärjättiin jotenkin. Ei halattu, ei kosketeltu, ei pidetty sylissä. Jos koskettiin, se oli lähinnä sisarusten keskinäistä tappelua. Tuntuu ettei mikään täytä sitä tyhjiötä enää. Ja miten voisikaan. Kaipaan usein ihmistä joka on läsnä.

Muistan kun ala-asteella ollessani meillä kävi jostain syystä kodinhoitaja..silloin munkin kanssani joku jutteli. Hiukan hävetti se kun halusin huomiota. Vielä nykyäänkin hävettää kun huomaan puhuneeni liikaa.

Kotiavun saaminen tuntui olevan huono, hävettävä asia. Isä syytti äitiä siitä, että se ei pystynyt hoitamaan kotia. Kai se häpesi..vaikka äiti oli kyllä töissäkin silloin, muistaakseni. Mitäpä isä ei olisi hävennyt.

Vanhemmat on olleet aina sitä mieltä että ihmisessä ei voi olla mitään itsessään eikä se voi saavuttaa mitään omin avuin. Että jotkut ihmiset vain ovat "köyhiä" ja arvottomia, luusereita, ellei heillä käy hyvä säkä, ts. löydä rikasta puolisoa. Tämä katkeroittaa, eivätkä ne tajua missä suossa rämpivät. Kateellisina pohtivat ikänsä miksei heille suotu samaa mitä muille. Minä en oikeasti jaksa sitä elämää. Kuinka sellaisessa perheessä voi kasvaa muutenkuin kieroon?

Minusta ei ainakaan tule tämän kummempaa, tämän parempaa. Minä oon vain minä. Kaikki mitä minussa on tärkeää, on sisälläni. On oma häpeänsä jos ei sitä opettele näkemään.


Tiistaina olisi ensimmäinen yhteinen terapia. Ihmeen nopeasti järjestyi, saattaa mennä kuulemma kuukausikin helposti.

Takasin..

Tulin vielä pohtimaan asioita. Viimesen about parin vuoden aikana musta on tullut kumma. Pirteämpi, mutta kuitenkin samalla jaksamattomampi. En jaksa enkä viitsi mitään jota ei ole ihan pakko. Outoa, huolestuttavaa. Ihmiset ja asiat ei kiinnosta, niiden takia ei viitsi nähdä vaivaa.

Mielenkiinto asioihin kestää puoli minuuttia jos sitä edes on ollenkaan. Nämä nyt päällimmäisenä olis mielessä. =/ Ei tunnu hyvälle. Liian epänormaalia.

Maanantai.

Viime yönä oli kamala ukonilma. Pelotti ja ahdisti. Onneksi J oli kuitenkin vieressä.

Otin nokoset.Tein ruokaa, huonoa sellaista.

Mietin osastojaksoa. Totesin että en uskalla lähteä kotoa. Varsinkaan kun en tiedä mikä mua odottaa ja millon pääsen takasin. Eilen illalla lähdin lenkille. Kuvittelin että naapurin kesämökkiläiset olis jo menneet kotiinsa.No eipä olleet ja palasin kesken takaisin. En kestä nähdä ketään. Sitä hymyilyä, esittämistä että kaikki on ok.

Haluaisin pyydellä koko ajan anteeksi kaikkea.Huonoa ruokaa, sitä etten pysty tekemään mitään gourmettia. Sitä että olen huono emäntä ollut. Sitä että lehmiä sairastuu enkä voi tehdä niille mitään, en voi auttaa enkä parantaa. Sitä että olen huono kaikessa tärkeässä. Ihmissuhteissa olen ihan onneton. (Tosin eihän mulla niitä enää olekaan, ihmiset vaan roikkuu mukana.Ne ketkä jaksaa roikkua.)En ole kiinnostunut.

Oon paennut itseäni aivan liian kauan. Kaikkea ikävää joka on painettu jonnekin piiloon. Uskonut että mä edistyn, luullut että näin on hyvä. Vittu mitä hapatusta. Tämän takia mä menetän kaiken. Tai en minä tiedä mitä minä menetän. Voiko tapahtua ihme ja näin hirvittävää ihmistä voisi vielä rakastaa. Ja että hirvittäväkin ihminen osaisi rakastaa.

Minä en ole helppo kumppani. Aika pienen hetken oon elämässäni ollut onnellinen. Suurin osa elämästä on ollut sitä, että en voi tuntea mitään. En ole tiennyt mitä saan tuntea. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut mun tunteistani,enkä tiedä milloin niistä saa puhua, saako niitä näyttää. Uskaltaakokaan.

Olen yrittänyt vaan pärjätä ja olla niinkuin muutkin, yrittänyt ns. käyttäytyä. Unohtaa kaiken mitä sisällä on, mitä mielessä liikkuu. Älä kysy, älä pyydä, älä puhu. Pärjää, tiedä ja onnistu. Tuon sain lapsuudenkodista evääksi. Eihän noilla eväillä kovin kauas voi päästä. Kun pitää vain aina tietää ja osata kaikki asiat, ts. olettaa ja sitten tulkita asiat väärin. Tuntea syyllisyyttä, ylihuolehtia, kontrolloida kaikkea ettei mitään ikävää pääse sattumaan kun et saa epäonnistua. Mitään heikkoutta, inhimillisyyttä ei ole saanut olla. Olenko ihminen ollenkaan.

Olen tuntenut syyllisyyttä ja häpeää ahdistuksestani, kun ihan kummat asiat ahdistaa. Paimenpojan napsutus on yksi sellainen. Ahdistaa jos se napse loppuu,silloinhan se vehje ei toimi eikä anna sähköä. Lapsuudenkodissa olisi ollut maailmanloppu, jos joku vehje hajoaa. Sitä sai sitten hermoilla ja miettiä miten sen kertoisi, epätoivosesti jopa yrittää löytää vika ettei syntyisi isoa haloota.

Kerran hajosi pakastin.Isä haukkui sitten meidät naisväen, kun me ollaan kuulemma niin kovakourasesti käsitelty niitä pakasteita että se pakastin meni siksi rikki.Ihan käsittämättömiä syytöksiä ja kaikki oli jonkun syytä aina. Asioita ei vaan voinut tapahtua, vaan aina oli jonkun syy. Mutta koskaan ei ollut isän syy.

En voi mitenkään varmistaa etteikö se paimen menisi joskus rikki.

Mua ahdistaa kaikki jäte. Mietin kovasti mihin joutuu joku tavara kun se hajoaa. Kaatopaikalle on vaikea laittaa, kun tuntuu ettei se kuulu sinne. Ettei kaatopaikkoja pitäisi edes olla. Maailman tuhoutuminen pelottaa ja huolettaa. Ahdistaa oma osuuteni siinä. Kuinka suuri osuus maanviljelyksellä oikeasti on tässä asiassa. Tätä minä oon miettinyt monesti, itsekseni, ahdistuen. Lopulta oon alkanut vältellä koko asiaa, kun ei siihen mitään vastausta löydy.

Minussa on niin paljon solmuja ettei mun terapia-aika taida riittää noiden setvimiseen.Pelottaa sekin että se loppuu kesken, yhtäkkiä, varoittamatta. Olen siihenkin jo varautunut. Kuitenkin on niin paljon asioita jotka olen itse kantanut ja yksin kokenut. Niiden kanssa mun on elettävä, ja sen kanssa että niitä kaikkia ei tosiaankaan kukaan jaksa/halua/ehdi mun kanssa jakaa.

En ymmärrä...

..miten saan hankittua asunnon.Miten pystyn yleensäkään lähtemään. Miten kestän sen loppuelämän kestävän yksinäisyyden..kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Kun joku silittäis edes vähän.Lohduttaisi.

Olen aikuinen ihminen, silti kaipaan lohtua ja hoivaa. En sitä että mua vältellään..millonkahan mun toiveet on ketään edes kiinnostanu. Onkohan kellään ollut millonkaan halua täyttää niistä yhtäkään.

Kaikki on aina: anna anna. Miellytä meitä. Jotakin vailla koko ajan, mutta kun itse tarvisi niin ei mitään. Ehkä jotain rippeitä mitä muilta jää, niiltä tärkeämmiltä.

Olen väsynyt.

Torstaita.

On ahdistanut kaks viikkoa putkeen ja itkettää. Oon yksinäinen, pettynyt ja huolissani. Tänne jää lehmät, kissat,koti, kaikki.En voi ymmärtää miten selviän.Olen luottanut liikaa.

Mun elämä menee näemmä näin. Yrität nousta jaloillesi aina vaan ja sitten taas nykästään matto jalkojen alta. Mitä enemmän yrität, sitä varmemmin satutat, sua satutetaan. Elämään ei kannata luottaa. Eikä ihmisiinkään yhtään sen enempää. Jos johonkin luotat, luota itseesi. Tosin itselleenkin voi valehdella 24/7.

Tämä on niin loppu, en jaksa enää säätää ihmisten kanssa. Ehkä mä nyt alotan sitten sen haaveilemani erakkotaipaleen. Minä en vaan yksinkertaisesti pärjää ihmisten kanssa.

Meille alkaa tässä syksyllä, viikon-parin sisällä, "perhe"terapia. Siellä selvitetään asioita, mikä meni pieleen..sitten ehkä pystyy päättämään erotaanko vai jatketaanko yhdessä. Luulenpa että puhumista riittää, kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon kaikkea. On asioita jotka käsitin anteeksiannetuksi ja selvitetyksi mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Siis asioita, tekoja jotka olen saanut anteeksi..
muka. Jotenkin minä en jaksa uskoa tuon terapian voimaan, että se mitään muuttais enää. Jos en olisi näin kiltti, lopettaisin kaikki, lääkityksen, oman terapiani. Ottaisin sen mikä siitä tulee. Joko elää tai sitten kuolee. Hittoako tässä. Mutta en voi sitä tehdä kun siitä tulis muille mielipahaa.Kun minä välitän muista enemmän kuin itsestäni.

Mun pyrkimykset on ehkä ollut viime aikoina päästä pois tuosta miellyttämisestä, mutta se on näkynyt vaan vihana ja uhmana. Jonkinlaisena jääräpäisyytenä. Olen varmasti ollut aika luotaantyöntävä, kun en tahdo aina antaa kun joku jotakin keksii pyytää. En ole jaksanut antaa. Koin vakisuhteen kuitenkin niin läheiseksi, turvalliseksi suhteeksi että siinä jos missä uskallan kokeilla..pieleen meni.

Jos joku tekee jotakin vastentahtoisesti, se saa mun karvat pystyyn. Tuntuu että J ei itsekään sano suoraan jos se ei jotakin tahdo tehdä tai sitä tympäsee tehdä. Sitten oon lakannu pyytämästä kun tuntuu että oon vaan vaivaksi, että se tekee asioita velvollisuudesta, ei siksi että se oikeasti haluais. Jos oon pyytänyt, se tuntuu niin vaikealle ja koko ajan pitää pyytää anteeksi kun vaivaa.

En tiedä onko nyt myöhästä näitä alkaa miettiä..omaa oloani kai yritän helpottaa tässä.Näitä vuodatuksia varmaan tulee vielä lisää..tekisi mieleni pyytää sitäkin anteeksi.

Täältä tähän.

Varpuk

...

J sanoi eilen epäilevänsä muuttuuko meidän elämässä mikään. Ts.se on väsynyt minuun.Siihen että olen negatiivinen aina eikä lämpöä ja läheisyyttä ole.

Itse olen ajatellut ettei mua edes haluta eikä kaivata. Enkä ole halunnut antaa kellekään mitään, kun en itsekään ole koskaan saanut.

Olen tunteeton, keskittymiskyvytön katkera idiootti.:(

Virkattua ja neulottua

Veljentytölle virkkasin 2-vuotislahjaksi Kotiväki-langasta kesäpuseron/topin/liivin, miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Ohjeen löysin jostain virkkausalbumista. Ja pitäähän sitä nyt talveksi olla uudet junasukat! Edelliset on jo varmaan pienet. Lankana Nalle. Se vanha, paksumpi Nalle. Vihreä lanka on värjätty villasukanharmaasta kool-aidilla. (Nallelanka ei lopu koskaan. Kohta varmaan lahjoitan loput kaikki jonnekin hyväntekeväisyyteen...:D)








Tuohon liiviin olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen. Miten oikean kokoinen, oikean värinen.Aloin vaan tekemään ilman mitään mallitilkkua edes,vaikka ohjeen lankakin oli eri. On tuo sen verran nafti kuitenkin ettei varmasti mahdu kuin tämän kesän. Kun tytöllä on vielä tuollanen vauvanmasu. :D

Nyt ei muutakuin uusiin haasteisiin. Kädentaidoissa siis.

Noh nyt tuo yksi kuva on väärinpäin. älkäämme piitatko siitä.

Kirppisostoja ja vähän muutakin..

Mikä ihana taulu! 16 euroa..makkarin seinälle pääsi.:)

Ja kirjoja tietty. 1,50-3 euron hintaluokasta.



Tuommoinen malja jossa oli kynttilä mukana.kynttilä on nyt sulanut ja levinnyt tuonne sisälle poltettaessa. Toivottasti tuosta on vielä käyttöönkin. :/








Leipä/pulla-yms iso lautanen ja uunivuoka. Lautanen taisi maksaa euron ja vuoka vähän useamman. ;)



Olkalaukku, Daniel Ray. 50 cnt hintaa. Pohjapahvi on läjässä ja vetoketjun vedin puuttuu, mutta ei ole haitannut yhtään. Just sopiva mulle. Vähän rähjäinen. :D

Täällä tuuli ulvoo nurkissa kuin pahimmassa syysymyrskyssä. :O Sadetta se ajaa pikkuhiljaa.. Jos vaikka saatais jo kohta sieniäkin, täällä juuri sulatettu pakastin huutaa sisältöä. :D Kaksi laatikkoa mansikoita on tilattuna, ensi viikon lauantaina saisi vasta. Mustikat valmistunee ensi viikon aikana. Kävin jo eilen kattelemassa mihin niitä olis tulossa.

Torstaina kävin psykiatrilla,vaihdettiin nukahtamislääke takasin Zopinoxiin. Sain "sairaslomaa" työ"kokeilustani" 2.8 asti ainakin. Olen liian uupunut. Psykiatri lupasi olla yhteydessä Melaan tästä, että tietävät ettei työhönpaluu ole sujunut niinkuin oli ajateltu. Tälläkään kertaa. Jokohan kolmas kerta toden sanoo..

MUa on jo kauan vaivannut hirvittävä iltapäiväväsymys. Tein ominpäin alkuviikosta sellaisen kokeilun että siirsin masennuslääkkeeni oton iltaan. Kuinka ollakaan, nyt mua ei enää nukuta päivällä. :O)

Täältä tähän, Varpuk.