On kurja olo. Omasta puolestani ja J:n puolesta.

En ole saanut mitään aikaiseksi. En tiedä olisiko pitänytkään. En voi olla syyttämättä itseäni vaikka minä en ollut yksin syypää karikkoon.

Minusta tuntuu että haluaisin asua hetken aikaa keskusta-alueella, että olis palvelut lähellä ja matalampi kynnys poistua kotoa. Tosin ne naapurit inhottaa jo nyt. Toivottavasti saan olla rauhassa kissin kanssa eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Voi olla tosin aika tyhmää tuota kissaa raahata mukana..mutta en minä osaa siitä luopuakaan.

Toisaalta kaupungissa asuessa terapia ym. päänhoito olis lähempänä mutta en tiedä haluanko antaa terapian säädellä mun elämääni, varsinkin kun ei koskaan tiedä koska se loppuu. Kun en isossa kaupungissa viihtyisi muuten. Siellä ainoat tutut olisi psykiatrian polin henkilökunta, täällä on sentään joitakin tuttuja ja tuttu ympäristö. Minä kyllä olen ansainnut pehmeän laskun vaikka ei tämäkään mikään ihannepaikka ole. En tiedä mikä olisi. Kotipaikkakunnalleni en halua takaisin vanhempieni ohjailtavaksi enkä usko että siellä olisi muutenkaan mulla mitään tulevaisuutta. Sukulaiset olisi mutta..niin. En usko että niiden tuki kantaa mihinkään. Tai oikeammin niiltä ei edes saa mitään tukea.

Minä en tiedä paikkaani. Uskoin että se olisi täällä, J:n kanssa mutta ei se niin mennytkään. Musta tuntuu että mun rinnassa on valtava avohaava.

Minä en osannut tehdä asioita oikein vaikka kuinka yritin. Olen pahoillani, vaikka en täysin ymmärräkään mitä tapahtui. Minä satutin toista. Toisaalta minuakin satutettiin. Meni tuo pariterapia vähän pieleen siinä mielessä, etten saanut sanottua ja selvitettyä kaikkea mitä olisin halunnut. Kun kysyttiin, onko tarvetta vielä käydä, alkoi tuntua että tuskin. Mikään ei muutu, ja ne käynnit oli todella ahdistavia, tuntui kuin mun kimppuun olisi hyökätty ja painostettu. Päätin sitten että ei enää, kun ei J mun kanssa halua olla. En halua kiusata itseäni enempää.

J ei koskaan myönnä virheitään, eikä sen edes tarvinnut. Ne terapeutit puolusti sitä koko ajan, en tiedä kuuliko mua edes kukaan. Ymmärsikö J miltä musta on tuntunut, että mua sattui. Minä tyhmä kuvittelin että asioita voisi korjata kunhan vaan haluaa. Taitaa olla niin ettei mitään korjata koskaan. Ettei virheitä passaa tehdä kun niitä ei pysty paikkaamaan.

Terapeutti soitti äsken ja kysyi passaako lääkärin tulla mukaan huomiselle terapiakäynnille. Vitut. Tietenkin minä suostuin. Se haluaa puhua enempi osastohoidon mahollisuudesta kun viimeksi jäi vähän lyhyeksi. Sinne osastolleko tässä pitää vielä revetä. Eipä tee mieli mennä enää tuonnekaan painostettavaksi.

Minä en selviä.