Sunnuntaimietteitä..

En haluaisi olla J:lle vihainen mutta olen. Haluaisin toivoa hänelle kaikkea hyvää, mutta mun suusta tulee vaan ryöppy ilkeyttä. Entinen elämä oli vaikeaa ja raskasta, mutta nykyinen on silkkaa helvettiä. Minä toivoisin että voitaisiin vielä olla yhdessä.

Hoitotaho kuvittelee että pystyn tekemään surutyötäni osastolta käsin. Täällä omalla asunnollani se kaikki suru ja paha mieli on läsnä. Osastolla niitä voi paeta. En minä ainakaan osaa olla oma surkea itseni kun yksityistä tilaa ei ole.

Eilen kävin hakemassa loppuja tavaroitani vanhasta kodista ja käyttäydyin kuin mikäkin tollo. Mua satutti suunnattomasti nähdä kaikki se muutos mitä siellä oli tapahtunut. Tokihan entinen anoppi oli siellä käynyt heilumassa, oli ikkunaverhoja tuotu ja tyynyliinoja ja pesuaineita. Olikohan ehtinyt mun jälkeeni pöly edes laskeutua. Mattotelinekin oli siirretty, ei sekään tainnut mennä oikein. En tiedä mahdoinko tehdä koko aikana mitään oikein. Häpesin sitä etten ollut kyennyt pitkään aikaan, kuukausiin siivota kunnolla ja mun jälkiä piti tulla paikkaamaan. Kuulostaa nipottamiselta, tiedän. Jostain syystä se vaan loukkaa mua.Ehkä eniten se, että mua ei oteta huomioon.Vaikka ei kai sellaista voi odottaa kun on muuttanut pois ainakin fyysisesti, tosin mielestäni en ollut "täysin muuttanut" kun iso osa tavaroista ja kissakin oli vielä siellä. Siksi se sekaantuminen varmaan niin pahalta tuntuikin. Sain vahvistusta sille käsitykselle että en ole tärkeä vaan joku muu on mua tärkeämpi ja tarpeellisempi. Taidan olla vielä psyykkisesti "suhteessa".

Sekin oli aika paska tunne, kun tuntui että minä oon ollut joku äidin korvike. Kun minä poistun kuvioista niin mut voi korvata samantien jollakin joka hoitaa asiat miljoona kertaa paremmin. Etten ollut riittävän hyvä.Ja että elämä jatkuu ilman minuakin.

Minä taidan olla ainoa joka kärsii.Minä oon jokaisessa ihmisuhteessa se joka lopulta kärsii.En ymmärrä miksi J ei ole vihainen tai mitään. Sillä ei ole mitään sitä vastaan että oltaisiin kaverit (mitä se sitten tarkoittaakaan). Minä en voi ainakaan tässä vaiheessa kuvitella edes moista, kun en ymmärrä mitä tapahtui.Vaikka kuinka muistelen mitä on keskusteltu syistä, jotenkin mun pää vaiko sydän ei ymmärrä vieläkään. Mulla on varmaan joku suodatin päällä joka ei anna asian mennä perille enkä oikein usko ettei syy ollut minussa.

Nyt jälkeenpäin tajuan mitä hyvää siinä suhteessa oli.Nyt on vain liian myöhäistä. Kaikista hankaluuksista huolimatta J oli mulle lähinnä ystävää. En tiedä oliko se rakkautta oikein missään vaiheessa, en tunnista rakkautta, enhän ole sitä koskaan saanut. Ehkä se oli yksi epäonnistunut kokeilu. Olisi voinut onnistua paremmin jos asioista olisi voitu puhua. Erokaan ei välttämättä olisi näin kivulias. Puhumattomuus oli osin minun syytäni, liian herkästi otin itseeni ja puolustuskannan. Toisaalta J:llä ei puhumisen mallia ollut, ei siinä perheessä puhuttu asioista, ennemmin lyötiin vähän niinkuin leikiksi ja lakaistiin maton alle.

Illalla oli todella surkea olo. Hävetti ja suututti. Uni tuli joskus kahden jälkeen yöllä. Keskiviikkona olisi paluu osastolle, en haluaisi enää lähteä. Entisestä elämästä haluaisin edes osan takaisin. Tekisin mitä vaan että voisin hypätä aikakoneeseen ja muuttaa tapahtuneen paremmaksi. Muuttaisin itseni jos olisi taikasanat. Nyt mut on poljettu ja raavittu vereslihalle, ihmisarvostakaan en ole enää niin varma. Kaikki mistä varovasti uskalsi haaveilla ja elämäänsä suunnitella, pyyhittiin pois. Elämältä vietiin pohja kun vähänkin päätään sai pinnalle. Ymmärtääköhän J edes mitä teki. Mahtaako ymmärtää miten kovasti satutti.

Tänään täytin 33 v, onnea minä. Hyvä päivä olisi ollut päättää päivänsä, 33 vuotta paskaa on kai tarpeeksi. Multa on nukkumishalut menneet taas jonnekin hiivattiin ja unirytmi kanssa menossa päin prinkkalaa. En voi sietää nukkumaanmenoa yksin, en kestä yksinäisiä öitä.Yksinäisiä iltoja. Ei ketään kelle kertoa asioita, ihan tavallisia pikku juttuja, joitakin joista on ehkä iloinen, jotka voisi kantaa eteenpäin. Ei ole mitään mieltä tehdä asioita, viettää joulua, itsenäisyyspäivää. Jopa tv:tä on kurja katsoa yksin. En minä tämmöistä elämää halua. En kyllä tiedä onko musta enää uuteen suhteeseenkaan, en suostu enää kenenkään riepoteltavaksi. En usko että kestäisin enää uutta hylkäystä. Ehkä minusta ei keskeneräisyyksissäni ole edes kenellekään kumppaniksi.