Torstaita.

On ahdistanut kaks viikkoa putkeen ja itkettää. Oon yksinäinen, pettynyt ja huolissani. Tänne jää lehmät, kissat,koti, kaikki.En voi ymmärtää miten selviän.Olen luottanut liikaa.

Mun elämä menee näemmä näin. Yrität nousta jaloillesi aina vaan ja sitten taas nykästään matto jalkojen alta. Mitä enemmän yrität, sitä varmemmin satutat, sua satutetaan. Elämään ei kannata luottaa. Eikä ihmisiinkään yhtään sen enempää. Jos johonkin luotat, luota itseesi. Tosin itselleenkin voi valehdella 24/7.

Tämä on niin loppu, en jaksa enää säätää ihmisten kanssa. Ehkä mä nyt alotan sitten sen haaveilemani erakkotaipaleen. Minä en vaan yksinkertaisesti pärjää ihmisten kanssa.

Meille alkaa tässä syksyllä, viikon-parin sisällä, "perhe"terapia. Siellä selvitetään asioita, mikä meni pieleen..sitten ehkä pystyy päättämään erotaanko vai jatketaanko yhdessä. Luulenpa että puhumista riittää, kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon kaikkea. On asioita jotka käsitin anteeksiannetuksi ja selvitetyksi mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Siis asioita, tekoja jotka olen saanut anteeksi..
muka. Jotenkin minä en jaksa uskoa tuon terapian voimaan, että se mitään muuttais enää. Jos en olisi näin kiltti, lopettaisin kaikki, lääkityksen, oman terapiani. Ottaisin sen mikä siitä tulee. Joko elää tai sitten kuolee. Hittoako tässä. Mutta en voi sitä tehdä kun siitä tulis muille mielipahaa.Kun minä välitän muista enemmän kuin itsestäni.

Mun pyrkimykset on ehkä ollut viime aikoina päästä pois tuosta miellyttämisestä, mutta se on näkynyt vaan vihana ja uhmana. Jonkinlaisena jääräpäisyytenä. Olen varmasti ollut aika luotaantyöntävä, kun en tahdo aina antaa kun joku jotakin keksii pyytää. En ole jaksanut antaa. Koin vakisuhteen kuitenkin niin läheiseksi, turvalliseksi suhteeksi että siinä jos missä uskallan kokeilla..pieleen meni.

Jos joku tekee jotakin vastentahtoisesti, se saa mun karvat pystyyn. Tuntuu että J ei itsekään sano suoraan jos se ei jotakin tahdo tehdä tai sitä tympäsee tehdä. Sitten oon lakannu pyytämästä kun tuntuu että oon vaan vaivaksi, että se tekee asioita velvollisuudesta, ei siksi että se oikeasti haluais. Jos oon pyytänyt, se tuntuu niin vaikealle ja koko ajan pitää pyytää anteeksi kun vaivaa.

En tiedä onko nyt myöhästä näitä alkaa miettiä..omaa oloani kai yritän helpottaa tässä.Näitä vuodatuksia varmaan tulee vielä lisää..tekisi mieleni pyytää sitäkin anteeksi.

Täältä tähän.

Varpuk