ihan pihalla

Sain kuin sainkin nukuttua ihan kunnon unet. Koko aamun olen miettinyt pitäisikö mun lähteä sinne sairaalaan. Nyt tuntuu että en kykene. En tiedä pitäisikö mun kyetä. Mihin mun pitäis kyetä. Muutto olis huomenna/perjantaina mutta en tiedä voinko siirtää sitä. Vaikka ei mulla ole kamat pakattuna edes niin kai se väkisellä siirtyy.

Jos olisin itsekäs, jättäisin menemättä. Haluaisin olla itsekäs. En tiedä kuuluuko J:n asiat mulle enää edes. Kuitenkin minusta tuntuu pahalle jos ei kukaan käy kattomassa mutta minä en jaksa siellä joka päivä käydä. Kysyivät kun soitin illalla sinne osastolle että olenko tulossa lääkärin kierrolle.En osannut sanoa. Tuntuu että ne odottaa mua sinne ja mun kuuluisi olla siellä. En tiedä mitä tehdä. Jos minä olen rasittanut ja rasittava, kannattaako mun siellä ravata. Ehkä sille on hyväksi olla ilman mua hetken aikaa.

Huomenna taitais olla navettahommat edessä. Olo on niin voimaton kuin vain voi olla.

Saako itseään säästää?

Olipahan päivä.

J herätti mut aamulla 7.30, sanoi että on tosi huono olo ja vaikea hengittää ja rintaan sattuu. Pohti siinä että oottaakko kahdeksaan kun tk aukeaa..minä päätin ettei odoteta ja soitin 112:een ettei mies saa oikein hengitettyä.

Lanssi tuli, hoitajat otti verenpaineen, hapen verestä ja sydänkäyrän. Happea oli aika paljon veressä ja hoitaja opasti hengittelemään rauhallisesti. Hengitys tasaantui mutta rintakipu ei. Sydänkäyrä lähetettiin pelastushelikopterin lääkärille joka oli sitä mieltä että kyseessä olis sydäninfarkti. Pihassa vielä antoivat sydänlääkkeitä ennen lähtöä.

Minä oon ollut jossakin shokissa taas koko päivän, muutama tunti sitten alkoi vasta tajuta mitään. Kävin päivällä katsomasssa J:tä, oli sikeässä unessa. Hoitaja sitten herätti. J oli saanut Diapamia varjoainekuvauksen ajaksi niin oli hyvin raukea. Mitään kipuja ei ollut.

Varjoainekuvauksessa ei löytynyt mitään tukoksia, eli infarktia ei olekaan. Tosin jotkut aineet veressä, jotka on infarktissa koholla, oli J:lläkin koholla ja sitä nyt tutkitaan nmistä johtuu moinen.Näin anopille sanottiin puhelimessa. Huomenna tehdään kaikukuvaus, josko siellä joku tulehdus sydämessä olisi.

Minä pelkään että J kuolee. En oo oikein noita vaivoja jaksanu ottaa tosissani, vaikka se on jo pari päivää puhunu huonosta olosta. Olen ollut itsekäs ja ajatellut vaan omaa oloani.

Siinä päiväni pähkinänkuotessa. Mnt on pakko lopettaa, silmät alkaa harittaa. En tiedä missä nukun ensi yön,missä voin nukkua.

Voi elämä, voi ihminen

VOi paska. Menin ensitöikseni Facebookkiin ja olin saanut viestin eräältä saman kylän naiselta, olkoon hän S. Se kyseli oonko mä erään naisen, T:n kaveri, siis ihan livenä. Hän halusi kertoa jotain tästä kys. ihmisestä ennenkuin luotan siihen..ei se kyllä kertonut mitään vielä. Vastasin että oonhan minä, mitä sä sitte haluaisit kertoa. Nyt en olekaan yhtään varma haluanko mä edes tietää. Pitäs aina miettiä "yön yli" ennenkuin vastaa mitään mihinkään näemmä. =( Nyt en tiedä mitä tehdä...voiko vain ilmottaa ettei haluakaan kuulla? Jos heillä on keskenään jotain ongelmaa, niin ei kai se kuulu mulle edes. Tuolla koulun lähettyvillä, missä on enempi "vilskettä", ikäänkuin kylän keskus, puhutaan vaikka minkälaista juttua vaikka kenestä eikä juuri mitään mukavaa ikinä. Juoruilua ja mustamaalausta. Oon aika väsynyt näihin kyläläisiin, kun ei niistä saa tuon kummempaa "irti".Joistakin ei saa edes tuotakaan.

No siis, tämä T on kulkenut myös, ja kulkee vieläkin samalla psyk.polilla kuin minäkin. Meillä on paljon yhteistä puhuttavaa, samoja harrastuksia ja olen viihtynyt heillä ja hänen kanssaan sen pari kertaa mitä olen käynyt. En ole mielestäni mitään arkoja asioita puhunut, mitään salaisuuksia. Onneksi. Se tietää kyllä että ero on tulossa, ja jos se juttu alkaa kylällä levitä niin tietääpähän mistä on lähtöisin. Mitään yksityiskohtia en ole kertonut.

Joskus meidänkin korviin on kantautunu juttuja S:stä ja sen taannoisesta avioerosta ja nykyisisistä miessuhteista..EVVK. MIksi ihmiset olettaa että kaikkia kiinnostaa. Tehköön mitä tahtoo ja kenen kanssa tahtoo!! Pitäisi sanoa ettei kiinnosta eikä vain kuunnella kiltisti. Perkele. Minä sanon vielä kunhan (jos) tästä voimaannun..

Minä olen ollut siinä uskossa, että olen löytänyt kaverin itselleni, ystävänkin ehkä joskus, tähänköhän tämäkin loppuu. Nuolaisinko ennenkuin tipahti? Onko maailma oikeasti vain paha paikka jossa ei keneenkään voi lopulta luottaa. Minuun yritetään valaa sitä uskoa että elämässä voi käydä hyvin. Joo, ehkä jos muuttaa metsään yksinään. Ihminen vain taitaa kuitenkin olla laumaeläin.

Riitta kyseli onko mun tekstejäni kukaan lukenut..Terapeutti kyllä on paljonkin, J ei niinkään. En kai ole osannut paljastaa itteäni, toisaalta en ole halunnut kuormittaakaan. Ääneen olen kyllä J:lle kertonut jotain.

Ulkona sataa tihkuttaa.Pihlaja on oranssinpunainen ja koivu keltainen..ruskaa pukkaa.

No joo...

Ehkä minä taas vähän ylireagoin tuon työntekijän ja J:n suhteesta ja kuvittelin vaikka mitä. Tänään hiukan asiaa sivusin, tai uuden kumppanin etsimistä..sanoin ihan rehellisesti että epäilen J:llä kohta jo olevan uuden ja voisitko malttaa edes sen verran että pääsen muuttamaan. On sillä kuulemma muutakin tekemistä kun ettiä emäntiä eikä hän nyt ole ketää ettinyt eikä ole etsimässäkään. Uskoinhan minä, mutta joku pieni ääni sisällä kuiskii että jos kohta sitten onki uusi kuitenkin..vaikka huomenna. Huoh.

Mua surettaa kovasti se, että mua ei ole kukaan rakastanut. Rakastaako koskaan? Jos jäänkin kokonaan ilman enkä opi itsekään rakastamaan? Jos en löydä sellaista ympäristöä, jossa sitä voi "harjoittaa" ja tuntea turvassa. Jos ei kukaan haluakaan multa rakkautta?

Torstaina tapaan sosiaalityöntekijän joka selvittelee mulle noita papereita asunnonhankintaa varten..kuntoutustukiasioita sun muita.

Tätini, äitini nuorin sisar soitti päivällä. :O Ekaa kertaa ikinä. En tosin vastannut kun oli niin outo numero, ajattelin että joku taas on vailla jotakin, kuten rahaa. Mun on hirveän vaikea puhua kenellekään tai tavata ketään, on raskasta esittää että kaikki on ok, tai jos kertoo miten asiat on niin on tekemistä siinäkin ettei ala itkeä. Tällaista asiaa on vaikea kertoa kellekään, vaikka se on ihan luonnollinen ja normaali asia...taidan pelätä niitä reaktioita. Pelkään että joku ottaa sen liian raskaasti, tai alkaa moralisoida, syytellä. Tai tiedän että alkaa.
En tiedä miten minä tämän asian kerron kenellekään.

Mun vanhemmat ottaa tämän henkilökohtaisesti..loukkaantuvat, alkavat inhota J:tä, moittivat minut kun en osannut olla "oikein" (ihan kuin se ratkaisisi kaiken, että osaa olla mieliksi.Sitähän minä yritin ja pieleen meni silti.) Aivan kuin kaikki koskisi aina heitä. Mun elämä on kovasti kytköksissä niiden elämään, aivan kuin heidän elämäänsä ei olisi ilman mun tai muiden sisarusten elämää. En minä halua kertoa niille mitään kun ei osata suhtautua asiallisesti, puhumattakaan myötätunnosta. Toisaalta en kyllä kestäis sitäkään että joku alkaa harmittelemaan..en kestä näemmä oikein mitään reaktioita.

Ihan kuin oisin jotenkin yliempaattinen enkä kestä ajatusta toisten pahasta olosta. Vaikka turha kai reaktioita on etukäteen miettiä. Mun tekis vaan mieli varottaa etukäteen ettei kukaan yllättyis eikä mitään muutakaan. Voi elämä...

Keittiön matot on ulkona vesisateessa.

Edelliseen postaukseen palaan vielä..ehkä minä jossain vaiheessa "avaudun" J:lle ja kerron tunteistani ja ajatuksistani. Nyt kaikki on niin sekavaa ja yritän vain pitää itteni kasassa.

Eilen illalla oli paha mieli, niinkuin oikeastaan joka ilta. Turhautti ja tuntui ettei mulle ole ketään missään, kaikille muille on joku. Satutti kun tajusin että J viettää aikaansa ennemmin työntekijänsä kanssa kun minun. Olen mustasukkainen. Sen kuuluisi olla mun kanssa. Suututti, ajattelin että malttaisko tuo pitää näppinsä erossa siitä edes siihen asti kunnes olen muuttanut. Tekee mieleni olla kyylä, käydä joku ilta kattomassa mitä ne puuhaa, mitä kaikkea se "iltakahvien juominen" pitää sisällään. Sillä on varmaan uusi jo jouluna. Aivan kuin se ei tarttis mitään toipumisaikaa erosta, heti vaan uutta putkeen. Ei ollut minullakaan ja edellisellä montaa kk väliä. Kaatuu se vankinkin puu joskus. V***U. Tuo vaan alkaa teettää sitä terassia jota yhdessä suunniteltiin vielä kesällä, niinkuin ei tuntuis missään. Ei se varmaan tunnukaan. En minä ole merkinnyt mitään. Elämä ei pysähdy kenelläkään muulla kuin minulla.

Ei sitten oikein nukuttanutkaan, valvoin nukahtamislääkkeestä huolimatta kahteen asti yöllä ja etsin Minniä, huolestutti kun ei ollut näkynyt koko päivänä. En löytänyt. (Löysin sen vasta tänään päivällä, silloin oli varastossa nukkumassa.) Hiehonavetassa kuului kolinoita, arvelin että pienemmillä vesiastia on tyhjä. Tuli ajatus että :"ei helvetti, pitääkö mun nyt lähteä täyttämään sitä vesiastiaa yöllä." Vielä muutama vuosi sitten olen käynyt aamuyölläkin ruokkimassa lehmiä samaisessa navetassa kun en voinut nukkua. Ajattelin: "ei kai mun enää tartte". En pysty enkä halua vaikka minun pitäis haluta enkä saa kieltäytyä jos huomaan jotain. Heräsin taas klo 4 ja oli kauhea syömishimo. Sain sen kuitenkin aisoihin aika pian ja sain unen päästä vielä kiinni. Huolettaa vähän, joko se taas alkaa, se yövalvominen.=(

Päivällä kävin hoidattamassa fysioterapiassa tuota lonkan limapussia ja hierotin samalla alaselkää.

Sain kerran,vuosia sitten yheltä tutulta vauvanvaatteita uusiokäyttöön. Oon niitä säilyttänyt kun ne kerran oli ihan hyväkuntoisia. Osan oon käyttänyt ompeluksiin ja osa vaan odotti. Eilen sitten aloin niitä käymään läpi kun en halua niitä enää raahata mukanani. Laitoin pienen osan vielä ompelumateriaaliksi ja osan pesin kirpputoripussiin. Itkuhan siitäkin tuli..8 vuotta yhessä eikä niillekään vaatteille ole käyttäjää tullut. Ihan hukkaan heitettyä aikaa. Minä kuvittelin että mulla on tässä turvallinen kumppani ja koti jossa saa olla ja elää. Miten ihminen voi olla näin tyhmä ja sinisilmäinen?

Tänään pyykkäsin ja pesin keittiön lattian. Jätin matot ulos yöksi, silläkin uhalla että sataa. Vaihdettiin ajat sitten ostamani (todella äänekäs) tiskikone edellisen (hiljaisen) tilalle jossa ohjelmat jumittaa. Heräsin aamulla klo 10 puhelimensoittoon. Joku olisi halunnut rahaa vammaisille mutta en onneksi vastannut. Päivällä etsin Minniä ja huutelin kaikki mahdolliset paikat ja valtatiellekin kuikuilin. Varastosta se sitten tuli unenpöpperössä kun olin jo luovuttamassa. Se ei ole varmaan koskaan ollut noin kauan yhteen menoon ulkona, ettei edes näyttäydy vuorokauteen.

Muistin meidän eka tapaamisen livenä. Hävettää sekin. Tuntuu että minä olen kusettanut J.tä kun en ollutkaan sitä miltä "näytin". Hävettää ja harmittaakin vähän kuinka paljon yritin olla hyvä kumppani, kaikkea mitä vois odottaa vaikka olinkin ihan täysi paska ja luuseri. Ja niistä lähtökohdista mitä mulla oli..mulla oli aivan liian suuret luulot itsestäni. Luulin että minäkin voisin onnistua. Olen aina se huonoin ja epäonnistunein ja ikäisistäni hävettävän jäljessä.


Musta on tuntunut että mut suljetaan aina kaikesta ulkopuolelle. "Älä tule, pysy kaukana, älä sano mitään tähän, ei kuulu sulle." Kuka haluais oikeasti jakaa mun kanssa jotain? Ala-asteella jo syrjittiin ja kiusattiin. Vanhempien luona asuessa ei mitään saanut sanoa mihinkään..J:n kanssa ollut vähän samanlaista. On saanut sanoa asioita kyllä mutta ei niitä välttämättä oteta ollenkaan tosissaan, jätetään vaan huomiotta. Niinkuin tämä suhdekin olisi ollut vain J:n. Kaikki on J:n ja sen vanhempien ja sisarusten. Aina J sitä ja tätä..kaikki oli aina muka sen vaikka minä mitä laitoin ja hankin. Ostin uuden television, joka oletettiin sitten tietysti olevan J:n. Samoin tämä kannettavakin. Jotenkin ylimielistä touhua, se on kyllä satuttanut. Haluaisin tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Jotenkin oon vaan odottanut ja uskonut että alan saamaan sitä arvostusta ja välittämistä mitä kaipaan. Toisaalta ehkä alistunutkin siihen mitä sai, kun yksinolo on miljoona kertaa pahempaa. Yrittänyt tyytyä. Enkä minä vieläkään halua jäädä yksin.

Inhoan sitä asuntoa jo valmiiksi, asuntoa jota mulla ei vielä edes ole. Sitä yksinäisyyttä, pimeyttä joka nielaisee. Tätä kylää inhoan, näitä omahyväisiä ihmisiä täällä.

Kunpa tänään voisin nukkua.

Tiistaita.

Terapiapäivä. En muista yhtään mistä puhuttiin. Jee.

Sain hyvän vinkin anonyymilta..tai ainakin se kuulostaa hyvälle. Istua vierekkäin ja kertoa kaikki hyvät asiat toisesta, mistä toisessa tykkää ja arvostaa. Vain hyvät asiat.

Löytyisikö niitä? Kaiken pettymyksen,surun ja masennuksen alta. Repisikö se auki jotain jota pitäisi yrittää sulkea että selviää eteenpäin. Tuliko tämä nyt liian myöhään.

Tunnen olevani ihan idiootti. Toiset selviää tämmösestä periaatteella: yli on päästävä ja elämä jatkuu. Minä itken samaa asiaa viikkotolkulla.Kuukausia. En väitä etteikö muutkin sure.

Minä en vieläkään halua erota, tosin multahan ei kysytä. Kun minä välitän, itsestäni ja toisesta. En tiedä tuliko tästä, oliko tämä koskaan edes rakkautta. Toisaalta en voi olla ajattelematta, voisiko tästä vielä tulla joskus jotain. Olisko minunkin tunteilleni sijaa jonain päivänä. Että pystyisin ne kertomaan, ja toinen pystyisi ottamaan ne vastaan. Koen että mun olisi saatava olla riittävän turvassa että voin kertoa tunteistani. että toinen ei karkaa eikä mene muualle, tärkeämpiin toimiin.

Minä pelkään ihmisten reaktioita, enkä aina, en juuri koskaan uskalla kertoa kaikkea mitä haluaisin. Varsinkaan jos on kyse jostakin herkästä asiasta. Kuten tunteista. Siinä on aika rotkon reunalla jos jotakin kertoo ja toinen loukkaa sitten tahattomasti tai tahallaan. Ei sitä koskaan uskalla kertoa. Ihmeen paljon olen tänne uskaltanut kirjoittaa asioitani, tosin usein pelkään lukea kommentteja, jos siellä onkin jotain ikävää. Sama pätee tekstiviesteihin.

Muistan kuinka teininä pyysin innoissani joululahjaksi erästä musiikkivideota. No äiti ei sitten tykännyt ajatuksesta yhtään ja sanoi tylyyn, lähes vihaiseen sävyyn: "ei varmasti sellaista". Teilasi heti tuosta vain. No en sitten saanut. Tämä nyt oli aika vähäpätöinen asia, mitehän olisi käynyt jos olisin erehtynyt sanomaan jotakin oikeasti merkityksellistä. Kuten että rakastaa. Tai edes välittää. Tosin minun tunnekapasiteettini käsittää vain välittämisen, minä en tiedä mitä on rakkaus. Se välittäminenkin näkyy lähinnä käytännön tasolla, hyvinä tekoina,huolehtimisena, kosketuksena. En minä itsekään ole saanut sen kummempaa.

Minusta tämä suhde loppuu ennenkuin alkaa. Nyt tuntuu ettei tässä edes yritetty kunnolla ja olen vihainen. Minä en tiedä miksi mulla oli niin hankala olla että kiukuttelin ja purin pahaa oloa. Syyttäähän voi vaikka ketä ja vaikka mitä.

Luulen, että tuo työ oli iso syy ahdistukseen. Tai ennemminkin se, että pitäisi pystyä ja jaksaa. Ja sairasloma. Pariterapiassa todettiin että yhdessäolo tulee sen työn ja tekemisen kautta maatiloilla..mutta entäs kun et pysty työhön? Tai haluat käydä työssä jossain muualla? Onko aina ero edessä? Minusta on tuntunut kauan jo että en pysty, en osaa. Syytin itseäni siitä, vaikka taisin olla kuitenkin aika uupunut kaikesta huolimatta. Cipralexia syytän tuosta väsymyksestä. Työhönpalaaminen ja vastuunotto noin isosta karjasta pelotti. Entä jos en pystykään? Enkä ollut varma paikastani, saanko olla ja jäädä, kelpaanko. Toisaalta tunsin koko ajan etten kelpaa ja olen jotenkin liian huono ja riittämätön enkä pysty. On ollut tilanteita joissa koen tulleeni vähätellyksi eikä mua ole otettu vakavasti. Ettei mua edes haluta kuulla. Niinkuin tässä erossakin.

Ja se eläimistä luopuminen..Muutenkin tässä työssä on paljon sellaista josta en ole ylpeä. Niin raadollista ja tunnen huonoa omaatuntoa.

Teenköhän minä sittenkin tyhmästi jos jään tuonne kirkonkylälle asumaan. Ahdistaa. Vaikka sama kai se on missä minä asun, kun ei mulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ole. Vaikka työterveyslääkäri kehotti jo pari-kolme vuotta sitten tekemään viisivuotissuunnitelman. Enpä ole tehnyt. Aika vaikeaa oli silloin ja on vieläkin. Veikkaanpa että viiden vuoden päästä asun edelleen siinä samassa kämpässä ja käyn terapiassa, taikka olen pysyvällä eläkkeellä ja ilman terapiaa. Tai olen kuollut.

Olipas taas kärpässienen makunen postaus.

Lauantaina..

Kiitos kaikista kommenteista ja tuesta. Minä tosiaankin luen ne kaikki vaikka en mitään välttämättä itse kommentoikaan. En ole oikein tyytyväinen siihen, en vaan tiedä mitä sanoisin.:/ Anteeksi että kirjoitan näin rankkoja ja sekavia asioita.

Tänään on ollut melko vmäistä. Onhan se ollut ennenkin mutta nyt jotenkin erilailla.Pää jumittaa.Jos ei itketä ja sureta niin ei tunne mitään.

Minni ei vastaa vaikka kutsuu kuinka, se on jossakin niin kaukana että ei kuule. En tiedä miten minä pärjään sen kanssa sitten kun asun omillani. En ole täyttänyt asuntohakemusta. En osaa päättää haenko yksiötä vai kaksiota vai onko sillä edes väliä. Kun en minä halua edes mihinkään lähteä. Pitäisi kai alkaa haluamaan. On ihan avuton ja voimaton olo. Pitäisi jotakin huonekaluja hankkia. Oman pyykkikoneen haluaisin myös. Sohvan. Vuodesohvan. Jos tulee vieraita joskus. Pitäis käyttää niitä voimia joita ei ole. Ja kun ei ole asuntoa niin ei osaa mitään hankkiakaan.

Mun elämä ei ole nyt yhtään mun hallinnassa, ja se ahdistaa. Tuntuu pahalle kun J:lläkään ei ole ketään. Vaikka itsehän se näin halusi, niin tuntuu se kuitenkin ikävälle. Harmittaa vähän se, että J ei taida tajuta vieläkään mikä meni pieleen. Se ajattelee että minussa oli vika ja pilaa ehkä sitten muutkin suhteensa kun ei tiedä missä itse toimi väärin. Oisin toivonut että siellä pariterapiassa olisi ihan rauhassa käyty nämä läpi ja keskusteltu, oon aika pettynyt siihen. Sen tarkotus tuntui olevan saada ero aikaiseksi ja mahollisimman äkkiä käyntiin ja ohi. En minä oikein voi ymmärtää miksi tässä kävi näin. Kai minä nyt muutakin oon tehny kun haukkunu. Myönnän että minulla oli hankala olla, mutta ei ne syyt ole selvillä. Mikä sai meidät käyttäytymään sillälailla.

Olisi todella kiva kun voiskin lähteä vähäksi aikaa pois. Jonnekin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Kotipaikkakunnalla olis tuttua mutta siitä turvasta en niinkään tiedä. Saisko siellä olla rauhassa..koko ajan joku olis jotaki vailla. Tuuthan sinä tänne, meethän sinne ja laitat sitä sitten sinne asuntoon ja millanen asunto se pitää olla ja ethän sinä sinne voi jäädä. Voi huoh. Koko ajan ohjaillaan. Tungetaan tavaroita mukaan joita tartten muka. Ja sitten huolehditaan ja ahdistutaan mun tilanteesta ja se tarttuu minuun ja minä kannan sitä sitten taas. Ja vielä haukutaan J ja minut ja kaikki muutkin siihen päälle. Vanhemmat ottaa tämänkin henkilökohtaisesti. Ei kiitos. Menen vaikka telttaan metsään ennemmin.

Ainoa vaihtoehto taitaisi olla osasto, tosin sinne pääsee viiveellä. Ja siellä on kolmen hengen huoneita..tosi rauhassa saa varmaan olla.

Eläimet taitaa nyt olla aika hyvässä hoidossa, kun on tuo työntekijä. Paremmassa mihin itse pystyin koskaan. En minä itseltäni odota enää paljoa. Työelämäkin joutaa mennä, en minä työhön halua enää. Eläkepaperitkaan ei enää haittais. Mietin kyllä sitä että kohta varmaan aletaan mua patistamaan työhön/opiskeluun. Varmaan huomenna.Ensi viikolla. Ei mua läheskään tarpeeksi ole vielä hiillostettu. Oon saanut opiskeluistakin niin tarpeekseni..aina kun oon opiskellut jotain, siellä on ollut joitakin aineita jotka ottaa mua päähän ihan hitosti eikä kiinnosta yhtään. Joita en edes tajua enkä halua tajuta.

Puutarha-alan opinnoissa inhosin olla kasvihuoneella. Ja inhosin englantia. Koneoppi oli ihan kammotus. En tainnut tykätä oikein mistään siellä. Artesaanin opinnoissa
inhosin kaavaoppia ja ompelua yleensäkin. En ole sellaista alaa keksinyt joka mua kiinnostais tarpeeksi. Kuinkahan paljon se kouluaikojen kiusaaminen vaikeuttaa opiskeluja. Tunnen olevani jotenkin vajaa. En osaa, en pysty, en kykene.

Tuntuu ikävälle, että J voi noin vain "unohtaa" mut ja jatkaa elämäänsä. Tuntuu sille että se on jo jatkanut elämäänsä, niinkuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. =( Vaikka minä olen vielä tässä. Minä en luota enää keneenkään. Olen ilmeisesti niin paska ihminen, ettei mua voi rakastaa kukaan joka mun kanssani elää. Minusta tuskin tulee tämän kummempaa. Olen pilalla.

Kaikki kaluaa mut loppuun aina. Yrittää ja yrittää saada mitä haluaa ja kun ei saa, syystä tai toisesta, niin voi heittää pois. Miksi minä en kelpaa omana itsenäni? Miksi kaikki aina vaatii niin paljon?

Ja silti mulla on ikävä toista.

On kurja olo. Omasta puolestani ja J:n puolesta.

En ole saanut mitään aikaiseksi. En tiedä olisiko pitänytkään. En voi olla syyttämättä itseäni vaikka minä en ollut yksin syypää karikkoon.

Minusta tuntuu että haluaisin asua hetken aikaa keskusta-alueella, että olis palvelut lähellä ja matalampi kynnys poistua kotoa. Tosin ne naapurit inhottaa jo nyt. Toivottavasti saan olla rauhassa kissin kanssa eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Voi olla tosin aika tyhmää tuota kissaa raahata mukana..mutta en minä osaa siitä luopuakaan.

Toisaalta kaupungissa asuessa terapia ym. päänhoito olis lähempänä mutta en tiedä haluanko antaa terapian säädellä mun elämääni, varsinkin kun ei koskaan tiedä koska se loppuu. Kun en isossa kaupungissa viihtyisi muuten. Siellä ainoat tutut olisi psykiatrian polin henkilökunta, täällä on sentään joitakin tuttuja ja tuttu ympäristö. Minä kyllä olen ansainnut pehmeän laskun vaikka ei tämäkään mikään ihannepaikka ole. En tiedä mikä olisi. Kotipaikkakunnalleni en halua takaisin vanhempieni ohjailtavaksi enkä usko että siellä olisi muutenkaan mulla mitään tulevaisuutta. Sukulaiset olisi mutta..niin. En usko että niiden tuki kantaa mihinkään. Tai oikeammin niiltä ei edes saa mitään tukea.

Minä en tiedä paikkaani. Uskoin että se olisi täällä, J:n kanssa mutta ei se niin mennytkään. Musta tuntuu että mun rinnassa on valtava avohaava.

Minä en osannut tehdä asioita oikein vaikka kuinka yritin. Olen pahoillani, vaikka en täysin ymmärräkään mitä tapahtui. Minä satutin toista. Toisaalta minuakin satutettiin. Meni tuo pariterapia vähän pieleen siinä mielessä, etten saanut sanottua ja selvitettyä kaikkea mitä olisin halunnut. Kun kysyttiin, onko tarvetta vielä käydä, alkoi tuntua että tuskin. Mikään ei muutu, ja ne käynnit oli todella ahdistavia, tuntui kuin mun kimppuun olisi hyökätty ja painostettu. Päätin sitten että ei enää, kun ei J mun kanssa halua olla. En halua kiusata itseäni enempää.

J ei koskaan myönnä virheitään, eikä sen edes tarvinnut. Ne terapeutit puolusti sitä koko ajan, en tiedä kuuliko mua edes kukaan. Ymmärsikö J miltä musta on tuntunut, että mua sattui. Minä tyhmä kuvittelin että asioita voisi korjata kunhan vaan haluaa. Taitaa olla niin ettei mitään korjata koskaan. Ettei virheitä passaa tehdä kun niitä ei pysty paikkaamaan.

Terapeutti soitti äsken ja kysyi passaako lääkärin tulla mukaan huomiselle terapiakäynnille. Vitut. Tietenkin minä suostuin. Se haluaa puhua enempi osastohoidon mahollisuudesta kun viimeksi jäi vähän lyhyeksi. Sinne osastolleko tässä pitää vielä revetä. Eipä tee mieli mennä enää tuonnekaan painostettavaksi.

Minä en selviä.