Jouluahdistusta.

Viime viikon tiistaina minut kirjattiin pois osastolta. Olin ollut torstaista asti koelomalla ja tiistaille sovitussa psykiatrin ja terapeutin ja minun tapaamisessa sitten sovittiin mahdollisesta uloskirjauksesta. Olin tullut siihen tulokseen että riittää osastoa mulle, tosin ehkä olis ollut viisasta olla siellä joulun yli, ehkä ei. Kuitenkin se yksinäinen kotijoulu olisi ollut joskus edessä.

Mulla on ollu jouluahi päällä ja jatkuu vaan. Kävin keskiviikkona kylässä J:n veljen ja avokin H:n luona, se tuntui virheeltä jo lähtiessä vaan kun oli tullut luvattua niin menin sitten. H mietti siellä kovasti joululahjoja sukulaisille ja mulle iski tajuntaan aika kovasti se että minä en kuulu enää siihen porukkaan, etten kuulu enää mihinkään. Mietti J:llekin lahjaa ja pohti sitä ääneen. Mitä hittoa siihen voi sanoa. Ei ehkä olisi tarvinnut sanoa yhtään mitään, mutta sanoin kuitenkin että on sillä varaa ostaa kaikki mitä tarttee ja se ostaa sen, ostaa vaikka ei tartteiskaan välttämättä. Tuli sellainen olo että mulle hankitut lahjat on ollut välttämätön pakko, että on ollut pakko hankkia kun J:lle haluttiin antaa. Aika vähän minä taisin merkitä. Olinko ihmisenä yhtään mikään.

Joulurauhan julistuksesta alkoi taas oma episodinsa, kun ei ollut ketään kenen kanssa jakaa se, minulle se on tärkeä osa joulun viettoa. Joulun vietin kotona, kun en vanhemmillekaan halua enkä pysty mennä. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan vaan häpeä kaikkea mennyttä kohtaan, häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, ihan lapsesta asti. Olisin halunnut viettää perhejoulun, mutta koen ettei mulla ole sellaista perhettä kenen kanssa viettää sitä. Tätä ei ymmärrä sellaiset joilla on perhe, luulevat että isä ja äiti ja sisarukset voivat korvata tämän. Ei ne mitenkään voi. Häpeää nousee siitäkin kun ei ole perhettä ja epäonnistui tässäkin ihmissuhteessa. Häpeän itseäni J:n silmissä, kuinka huonosti käyttäydyin, kuinka olen ruma ja lihava.Kuinka paljon tein virheitä.

Minusta on lähinnä säälittävää mennä isän ja äidin helmoihin, olemaan lapsi. Ei ne pidä mua aikuisena eikä ne edes huomaisi mua. Menisin vaan edelleen muiden mukana, siellä seassa. Yksilönä, ihmisenä mua ei ole siellä olemassa. Sentään itelläni on kunnioitusta itseäni kohtaan jonkin verran. Pakko kai sitä on ollakin kun ei sitä kellään muulla ole. Saisin seurata taas sivusta toisten iloa ja perhe-elämää, tietäen ettei musta ole siihen ehkä koskaan. Olen se (mielenvikainen) vanhapiikatäti joka asuu kissan kanssa ja joka löytyy varmaan joka suvusta. Kunpa olisin jotain muutakin.

Eilisessä terapiassa pohdittiin vanhempieni ja erityisesti isäni käytöstä mua kohtaan. Todettiin että heillä on kova syyllisyys siitä miten ne on mua kohdelleet ja siksi ne välttelee mua ja mun ongelmiani, eivätkä he ota vastuuta mistään. Isällä on tuntunut se syyllisyys olevan aina, kun joka kerta kun jotaki kerroin ja olisin kaivannut tukea, isä hyökkäsi mun kimppuun verbaalisesti. Kerran lapsena itkin sitä ettei mulla ole kavereita. Sen sijaan että isä olisi pohtinut mun kanssani mitä asialle voisi tehdä, se alkoi samantien syytellä mua: mitäs oot tuollainen, se on sun oma syysi.Joka helvetin asiassa sama juttu, aina hyökkäsi mun kimppuun sanallisesti ja lopulta usein jopa fyysisesti. Samoin se totesi useasti mun olevan hullu ja mut suljetaan laitokseen. Puhui tätä ihan totena siskollekin. No, nyt oon ollut laitoksessa ja taidan olla hullu edelleen. Ärsytti miten mielissään äiti oli siitä kun se kuuli mun "päässeen pois".Ihan kuin olisin ollut pakkohoidossa tai jotain. Sekin piti sitten selittää että ite minä sain sen päättää lähdenkö vai jäänkö, itehän sain sen hoitoon hakeutumisenkin päättää. Ei se kai tajua että voi olla muitakin laitoshoitoja kuin pakkohoito. Eikä se ota selvää kun on niin kova tarve paeta omaa syyllisyyttään.

Minusta tuntuu että elämä on ihan liian vaikeaa ja ahdistavaa enkä jaksa tätä kovin montaa vuosikymmentä katella. Ei tällaista voi jaksaa eikä mitään apua tunnu olevan. Kaikki järkyttää niin tavattoman paljon ja ahdistaa. Oon lähtenyt sellaiselle tielle jolta ei oo paluuta, onkohan se tie sittenkin liian raskas. Kun lopputulos olisi vanhalla tielläkin ollut ihan sama, haluttomuus ja väsymys elämään. Luulin meneväni oikeaan suuntaan, mutta toisella ihmisellä on, raadollista kyllä, oikeus vetää matto jalkojen alta ja suistaa sut vaikka kuolemaan. Ei tarvitse välittää. Miten helpolla jotkut pääseekään. Sitten on joku herkempi joka pesee kaiken jälkipyykin ja muut osapuolet saa jatkaa niinkuin ennenkin.



Ei edes omasta lapsestaan tarvitse pitää huolta.