Käytiin pariterapiassa viimesen kerran. Kyllä me nyt sitten erotaan. =( Mun on vaikea uskoa tätä edes todeksi.
Mulla on niin paha olla enkä tiedä kelle soittaisin. Aika paljosta oon selvinny mutta nyt tuli kyllä toppi. Tämä on liian raskas asia kantaa yksin. Terapiakin on vasta ylihuomenna. Pitääköhän sekin aika käyttää J:n hyväksi ja pakata kamoja vaikka.
Pitäisi löytää asunto ja sinne huonekaluja ja pakata kamat joita on aika paljon. J:n mukaan muutamassa viikossa pitäis asia hoitua. Helvetti. Kas kun ei huomenna. Pääsenkö minä aamulla edes ylös sängystä? Mistä mä löydän asunnon jonne voi kissan ottaa ja se voi käydä ulkona. Saankohan minä asettaa mitään ehtoja millekään. Pitääkö mun ottaa mikä tahansa kämppä ja jättää kissa tänne jos se on J:lle paras.
Mikä oikeus sillä on asettaa ehtoja mulle koko ajan. Kyllä se pääsee musta eroon, ei sitä tartte pelätä mutta minäkin olen ihminen. Vain. Ei se tajua. Ei sen ole tarvinnut koskaan muuttaa kotoaan. Ja sillä on vanhempien ja sisarusten tuki. Se pärjää aina. Menis silläkin sormi suuhun jos ei olisi ketään ja joutuisi kaiken jättämään. Taitaisi mennä vielä enempi kuin minulla.
Oon ollut niin tyhmä. Kaikki satuttaa mua aina ja minä annan sen tapahtua. J taisi tähdätäkin tähän, että se saa jättää mut. Siksi varmaan mun kanssani alkoikin. Kaikkien tarkoitus on satuttaa. Ja koko ajan vaaditaan enempi ja enempi.
Vituttaa nekin terapeutit, ne oli koko ajan mua vastaan. Siitä miehestäkin näki ja kuuli heti mitä mieltä se meidän tilanteesta on. Ne vaan yritti käännyttää mua J:n puolelle, etsiä kaikkea mahollista miksi ei tulisi jatkaa. Se ukko oli lukenut mun tietoja, ja siitä tietenkin katellu että tuo on toivoton tapaus, ei tuon kanssa kannata jatkaa. Minä olisin halunnu mahdollisuuden korjata edes jotakin mutta sitä en saa. Kestää kuulemma liian kauan alkaa korjaamaan mitään. J:n mielestä. Ahdistava kokemus oli se.
Ikinä en ketään miestä ota. Mulle riittää potkiminen edestakasi. Vitun kiva huomata ettei sitten olekaan toiselle minkään arvoinen. Ei sen arvoinen että toinen olisi avannut suunsa ja sanonut: kokeillaan korjata tämä. Sinä olet tärkeä minulle. Mikään mitä tein, mitä sanoin, ei merkinnyt mitään. Mahtoiko edes huomata muutakuin suuttumuksen.
Tuntuu ihan hirveän pahalle. Menetän kaiken, kodin, eläinystävät, maisemankin. Tilan liikkua. Menetänkö tuon sinisen taivaankin? Ihmisen joka on kauan ollut mulle tärkeä ja tuonut rohkeutta tehdä asioita joita en olisi kuvitellutkaan tekeväni.Mitä mulle jää? Paska minä joka sotkee kaiken. Kissa joka jää auton alle samantien kun muuttaa mun kanssa. Masentuneen vanhanpiikaeläkeläisen elämä. Kirjotan täällä netissä omaa surkeuttani tuntemattomille ihmisille, jos siihenkään on enää varaa kohta.
Olipahan taas paska vuodatus.
tiistai 31. elokuuta 2010
maanantai 30. elokuuta 2010
Paskan maanantain vuodatus
Pelkään ja uskon että minusta tulee lopulta samanlainen kuin omasta äidistäni. Ihminen joka ei tiedä mitä haluaa, eikä taida halutakaan mitään. Ei usko pystyvänsä mihinkään itse ja elää vain toisten kautta. Minäkään en taida löytää sellaista työtä joka olisi mulle sopiva, otan vaan aina sen mitä on tarjolla.Minä en halua. Haluan olla normaali. Vaikka minä taidan olla niin kieroon kasvanut ettei mua enää voi oikaista. Minä jaksoin kun joku välitti minusta ja olin tärkeä. Ainakin luulin olevani. Nyt minä en saa mitään otetta. Psykiatri painostaa että pitäisi muuttaa lähemmäksi psykiatrian polia että en jäisi sitten eron tullessa niin yksin ja voisivat auttaa. Miten ne muka voi. En minä halua olla mikään potilas vaan haluan normaalia elämää. Kaupungissa mua ei kukaan tunne, ei tervehdi edes. No ehkä se kaupan kassa.
Minun elämäni alkaa aina pyöriä yhden asian ympärillä.
Muistan lapsuudestani kuinka jotkut asiat oli hirveän merkittäviä muka. Kuten se että mummoa kävi joku sen lapsista katsomassa. Se miten joku toinen teki asiat ja mitä siitä seuraa. Aina kaikesta seurasi jotakin. Isän sisarusten vierailut olivat painostavia vaikka en oikein tajunnut miksi. Mummo asui samassa talossa mutta oli oma sisäänkäynti ja omat tilat, eikä niiden kanssa tarvinnut mitään edes puhua.
Ei tainnut olla niilläkään sisarusten välit kunnossa. Mummon kuolemastakin riideltiin, kenen syy se oli vaikka mummo kuoli ihan luonnollisesti. Koko ajan syyttelyä ja syyttelyä puolin ja toisin. Helvetti.=(
Mistä sen rakkaudenkin tunnistaa? Kaikki tunteet tuntuu painuvan pelon alle. Koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan että rakastaa minua. Enkä minä ole edes harkinnut sanovani sitä ääneen, en ole mokomaa edes tiedostanut.
Voiko elämä olla pelkkää pettymystä. Sitä ettei kukaan huomaa kuinka huono on olla. Ei huomaa minua yleensäkään. Koko elämä mennyt samoin. Kukaan ei huomaa. Ihan sama onko sulla huono olla vai hyvä olla vai kenties reikä päässä. Kaikki ummistaa silmänsä tai kääntää selän. Voi että mä vihaan. Äitikään ei koskaan olisi halunnut mitään, ei edes pitänyt sylissä. Kuinkahan vaikeaa sille on ollut vaihtaa mulle vaippoja kun olin vauva. Varmaan se lykkäsi sitäkin viimeseen asti. Teki vaan itelleen tärkeitä asioita. Katsoi televisiota.
Suututtaa kun kukaan ei auta. Turha sitten mitään odottaakaan jos ei itsekään viitsi mitään. Turha kenenkään kitistä että tiskipöytä on täynnä astioita. Tai yhtään mitään mihinkään. Jos ei kukaan anna mulle, en minäkään anna kellekään. Piste.
Minä oon koko ikäni antanut toisille mitä ne tarvii. Olen kuunnellut hiljaa peläten asioita jotka ei kuulunut mulle enkä ymmärtänyt, joista isä raivosi. Kuinka se haukkui kaikki ja löi äitiä ja rikkoi tavaroita. Rikoit mun säästöpossunkin saatana.
Se aika jolloin olisi ollut aika etsiä ystäviä, viettää aikaa niiden vähienkin kavereiden kanssa, seurustella, meni vanhempien hyödyksi. Kun te tarvitsitte mua muka enemmän kuin minä itse. Se aika jonka olisi pitänyt olla "parasta" aikaa. En saanut olla lapsi enkä nuori,lapsuus kesti ehkä 6 vuotta. Kukaan ei puhunut mun kanssa asioista. Ei miettinyt mun kanssa mitä alan opiskella. Itsekseni sitten päätin että lähden opiskelemaan laitoshuoltajaksi, ajatellen pärjääväni. Olinhan kotona oppinut siivoamaan.(!!)Ei mulla ollut mitään hajua mitä siihen tarvitaan muuta kun ei kukaan kertonut. Minunhan piti vaan tietää kaikki valmiiksi eikä saa kysyä, ei uskaltanut kun ei tiennyt koska oli aikaa mulle. Eihän sitä aikaa sitten koskaan ollut, mulla oli kyllä aikaa muille.
No kuinkas sitten kävikään. Opiskelupaikka oli 100 kilsan päässä kotoa, ja sinne minä sitten lähdin asuntolaan asumaan 16-vuotiaana. Minä joka en ollut ollut montakaan yötä poissa kotoa. Itkuhan siitä tuli sitten ja ikävä parin päivän sisällä. Soitin että hakisivat minut kotiin, en voi olla. Kuinka ollakaan, ei ne olisi oikein ehtineet mua hakea, äiti sanoi että kyllä siellä nyt vaan pitää koittaa pärjätä. Soitin uudestaan seuraavana päivänä, ja sitten ne pitkin hampain suostui hakemaan. Oliskohan ne pitäneet mut siellä koko kolme vuotta? "tuu kotiin miten parhaiten pääset jos pääset mutta älä häiritse meidän työntekoa". Kauhean huono omatunto oli koko sen matkan kotiin, muistan sen vieläkin.
Vanhemmat sitten saivat päähänsä että voisin mennä omalla paikkakunnalla olevaan puutarhaoppilaitokseen. No minähän pääsin sinne, naapurin avustuksella kun oli työssä siellä. Eihän mulla ollu varaa kieltäytyä. Sinne oli vain helkkarin vaikea kulkea, kun busseja ei mennyt sopivasti. Isä kuljetti mua sinne joka aamu, ja sitä vitutti välillä ja haukkui mua kun mua pitää kuljettaa eikä se pidä mun käytöksestä. Ja mulla oli itellä vaikea olla sen kyydissä kun en mitään uskaltanut sanoa. Syyllisyys alkoi sitten vaivata aina vaan enempi eikä muutenkaan kiinnostanut edes koko puutarha-ala. Hyvin pitkälti inhosin sitä. Lopetin sen sitten ensimmäisen vuoden jälkeen eikä mitään jatkosuunnitelmaa ollut. Isä haukkui kuinka asun ilmaiseksi kotona ja laiskailen. Sitten piti taas tehdä helvetisti töitä kotona, kuunnella haukkuja ja tehdä lisää ettei haukuttais. Edelleenkään mun kanssa ei kukaan puhunut mistään eikä mun elämälle löytynyt suuntaa. Se oli vaan siinä kotona, mun elämä. Työllistämiskursseja, joitakin työharjottelupätkiä. Haukkumista. alistamista ja riitelyä. Alemmuudentunteita, kateutta, syrjintää. Vuosia. En uskonut edes pystyväni asumaan omillani, kun ei ollut töitäkään enkä uskaltanut/osannut niitä edes hakea.
Eräs ohjaaja yhdellä kurssilla sitten kysyi haluaisinko asua kenties omillani, kun tuli puheeksi asuminen. Ikääkin mulla oli jo yli 20. Ohjaaja sanoi että siitä vaan, jos kerran haluat. Niin minä sitten rohkaistuin ja aloin ettiä asuntoa.
Äiti ehotti että hae kunnalta vuokra-asuntoa (tietenkin, eihän mitään voi itse hankkia vaan yhteiskunnan pitää elättää ja huolehtia). Minä hain, ja sainkin. Mutta vanhempien piti tietenkin vähän lisää sotkea asiaa. Mulla ei ollut omaa puhelinta, vain vanhempien lankapuhelin. Aikani odottelin yhteydenottoa sieltä ja harmitti kun ei mitään kuulunut. Menin sitten yksi päivä kysymään asiaa paikan päältä. Sieltä sanottiin että asunto on luvattu, mutta kukaan ei ole vastannut puhelimeen kun on yritetty soittaa. Ite en ollut päivisin kotonakaan vaan siellä kurssilla. Ne ei vastanneet puhelimeen, kun eivät halua puhua asiakkaiden kanssa (isän yrityksellä ei ollut omaa liittymää). Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Minä olen tyhmä, en mitään oikein tajunnut. Ei voi tajuta jossei koskaan saa tilaisuutta ajatella omillaan. Koko ajan viedään kuin pässiä narussa. En tajua miksi edes kirjotin tästä. Häpeän sitä kaikkea.
Te veitte sen ajan multa, käytitte mua hyväksenne ja minä maksan siitä sillä että en osaa olla kenenkään kanssa ja olen ikäni yksinäinen. Siitäkin sinä isä minua syytit, että olen yksinäinen, jo ala-asteella. "Mitäs olet tuollainen".
Nyt te pilaatte tämänkin ainoan asian jota elämääni olisin halunnut. Pitääkö teidän tosiaankin sotkea kaikki mun asiani. Miten käy jos muutan omilleni? Hyökkäättekö te sillonkin mun kimppuuni, kun "et pärjää yksin". Matkustatte varmaan sen vitun 300 kilometriä vain näyttämään toteen sen ettei minusta ole mihinkään ilman teitä eikä oikein teidän kanssannekaan. Ihan vaan itsenne takia. Matka joka on tähän asti ollut täysin mahdoton kulkea. Suljette mut aina pois, mitä tahansa minä pyydänkin. Teillä on aikaa hoitaa lapsenlapsianne. Terveiden vanhempien lapsia. Entä jos mulla olisi lapsia? Ette te tulisi koskaan. Kävisitte kerran katsomassa vastasyntynyttä ja siinä se. Silloinkin arvostelisitte meille muita maanviljelijöitä kun ette voi sietää niitä. Mulla on vihanen ja katkera olo ja en pyydä sitä anteeksi. Enkä pyydä mitään mitä tässä kirjoitin.
Minun elämäni alkaa aina pyöriä yhden asian ympärillä.
Muistan lapsuudestani kuinka jotkut asiat oli hirveän merkittäviä muka. Kuten se että mummoa kävi joku sen lapsista katsomassa. Se miten joku toinen teki asiat ja mitä siitä seuraa. Aina kaikesta seurasi jotakin. Isän sisarusten vierailut olivat painostavia vaikka en oikein tajunnut miksi. Mummo asui samassa talossa mutta oli oma sisäänkäynti ja omat tilat, eikä niiden kanssa tarvinnut mitään edes puhua.
Ei tainnut olla niilläkään sisarusten välit kunnossa. Mummon kuolemastakin riideltiin, kenen syy se oli vaikka mummo kuoli ihan luonnollisesti. Koko ajan syyttelyä ja syyttelyä puolin ja toisin. Helvetti.=(
Mistä sen rakkaudenkin tunnistaa? Kaikki tunteet tuntuu painuvan pelon alle. Koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan että rakastaa minua. Enkä minä ole edes harkinnut sanovani sitä ääneen, en ole mokomaa edes tiedostanut.
Voiko elämä olla pelkkää pettymystä. Sitä ettei kukaan huomaa kuinka huono on olla. Ei huomaa minua yleensäkään. Koko elämä mennyt samoin. Kukaan ei huomaa. Ihan sama onko sulla huono olla vai hyvä olla vai kenties reikä päässä. Kaikki ummistaa silmänsä tai kääntää selän. Voi että mä vihaan. Äitikään ei koskaan olisi halunnut mitään, ei edes pitänyt sylissä. Kuinkahan vaikeaa sille on ollut vaihtaa mulle vaippoja kun olin vauva. Varmaan se lykkäsi sitäkin viimeseen asti. Teki vaan itelleen tärkeitä asioita. Katsoi televisiota.
Suututtaa kun kukaan ei auta. Turha sitten mitään odottaakaan jos ei itsekään viitsi mitään. Turha kenenkään kitistä että tiskipöytä on täynnä astioita. Tai yhtään mitään mihinkään. Jos ei kukaan anna mulle, en minäkään anna kellekään. Piste.
Minä oon koko ikäni antanut toisille mitä ne tarvii. Olen kuunnellut hiljaa peläten asioita jotka ei kuulunut mulle enkä ymmärtänyt, joista isä raivosi. Kuinka se haukkui kaikki ja löi äitiä ja rikkoi tavaroita. Rikoit mun säästöpossunkin saatana.
Se aika jolloin olisi ollut aika etsiä ystäviä, viettää aikaa niiden vähienkin kavereiden kanssa, seurustella, meni vanhempien hyödyksi. Kun te tarvitsitte mua muka enemmän kuin minä itse. Se aika jonka olisi pitänyt olla "parasta" aikaa. En saanut olla lapsi enkä nuori,lapsuus kesti ehkä 6 vuotta. Kukaan ei puhunut mun kanssa asioista. Ei miettinyt mun kanssa mitä alan opiskella. Itsekseni sitten päätin että lähden opiskelemaan laitoshuoltajaksi, ajatellen pärjääväni. Olinhan kotona oppinut siivoamaan.(!!)Ei mulla ollut mitään hajua mitä siihen tarvitaan muuta kun ei kukaan kertonut. Minunhan piti vaan tietää kaikki valmiiksi eikä saa kysyä, ei uskaltanut kun ei tiennyt koska oli aikaa mulle. Eihän sitä aikaa sitten koskaan ollut, mulla oli kyllä aikaa muille.
No kuinkas sitten kävikään. Opiskelupaikka oli 100 kilsan päässä kotoa, ja sinne minä sitten lähdin asuntolaan asumaan 16-vuotiaana. Minä joka en ollut ollut montakaan yötä poissa kotoa. Itkuhan siitä tuli sitten ja ikävä parin päivän sisällä. Soitin että hakisivat minut kotiin, en voi olla. Kuinka ollakaan, ei ne olisi oikein ehtineet mua hakea, äiti sanoi että kyllä siellä nyt vaan pitää koittaa pärjätä. Soitin uudestaan seuraavana päivänä, ja sitten ne pitkin hampain suostui hakemaan. Oliskohan ne pitäneet mut siellä koko kolme vuotta? "tuu kotiin miten parhaiten pääset jos pääset mutta älä häiritse meidän työntekoa". Kauhean huono omatunto oli koko sen matkan kotiin, muistan sen vieläkin.
Vanhemmat sitten saivat päähänsä että voisin mennä omalla paikkakunnalla olevaan puutarhaoppilaitokseen. No minähän pääsin sinne, naapurin avustuksella kun oli työssä siellä. Eihän mulla ollu varaa kieltäytyä. Sinne oli vain helkkarin vaikea kulkea, kun busseja ei mennyt sopivasti. Isä kuljetti mua sinne joka aamu, ja sitä vitutti välillä ja haukkui mua kun mua pitää kuljettaa eikä se pidä mun käytöksestä. Ja mulla oli itellä vaikea olla sen kyydissä kun en mitään uskaltanut sanoa. Syyllisyys alkoi sitten vaivata aina vaan enempi eikä muutenkaan kiinnostanut edes koko puutarha-ala. Hyvin pitkälti inhosin sitä. Lopetin sen sitten ensimmäisen vuoden jälkeen eikä mitään jatkosuunnitelmaa ollut. Isä haukkui kuinka asun ilmaiseksi kotona ja laiskailen. Sitten piti taas tehdä helvetisti töitä kotona, kuunnella haukkuja ja tehdä lisää ettei haukuttais. Edelleenkään mun kanssa ei kukaan puhunut mistään eikä mun elämälle löytynyt suuntaa. Se oli vaan siinä kotona, mun elämä. Työllistämiskursseja, joitakin työharjottelupätkiä. Haukkumista. alistamista ja riitelyä. Alemmuudentunteita, kateutta, syrjintää. Vuosia. En uskonut edes pystyväni asumaan omillani, kun ei ollut töitäkään enkä uskaltanut/osannut niitä edes hakea.
Eräs ohjaaja yhdellä kurssilla sitten kysyi haluaisinko asua kenties omillani, kun tuli puheeksi asuminen. Ikääkin mulla oli jo yli 20. Ohjaaja sanoi että siitä vaan, jos kerran haluat. Niin minä sitten rohkaistuin ja aloin ettiä asuntoa.
Äiti ehotti että hae kunnalta vuokra-asuntoa (tietenkin, eihän mitään voi itse hankkia vaan yhteiskunnan pitää elättää ja huolehtia). Minä hain, ja sainkin. Mutta vanhempien piti tietenkin vähän lisää sotkea asiaa. Mulla ei ollut omaa puhelinta, vain vanhempien lankapuhelin. Aikani odottelin yhteydenottoa sieltä ja harmitti kun ei mitään kuulunut. Menin sitten yksi päivä kysymään asiaa paikan päältä. Sieltä sanottiin että asunto on luvattu, mutta kukaan ei ole vastannut puhelimeen kun on yritetty soittaa. Ite en ollut päivisin kotonakaan vaan siellä kurssilla. Ne ei vastanneet puhelimeen, kun eivät halua puhua asiakkaiden kanssa (isän yrityksellä ei ollut omaa liittymää). Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Minä olen tyhmä, en mitään oikein tajunnut. Ei voi tajuta jossei koskaan saa tilaisuutta ajatella omillaan. Koko ajan viedään kuin pässiä narussa. En tajua miksi edes kirjotin tästä. Häpeän sitä kaikkea.
Te veitte sen ajan multa, käytitte mua hyväksenne ja minä maksan siitä sillä että en osaa olla kenenkään kanssa ja olen ikäni yksinäinen. Siitäkin sinä isä minua syytit, että olen yksinäinen, jo ala-asteella. "Mitäs olet tuollainen".
Nyt te pilaatte tämänkin ainoan asian jota elämääni olisin halunnut. Pitääkö teidän tosiaankin sotkea kaikki mun asiani. Miten käy jos muutan omilleni? Hyökkäättekö te sillonkin mun kimppuuni, kun "et pärjää yksin". Matkustatte varmaan sen vitun 300 kilometriä vain näyttämään toteen sen ettei minusta ole mihinkään ilman teitä eikä oikein teidän kanssannekaan. Ihan vaan itsenne takia. Matka joka on tähän asti ollut täysin mahdoton kulkea. Suljette mut aina pois, mitä tahansa minä pyydänkin. Teillä on aikaa hoitaa lapsenlapsianne. Terveiden vanhempien lapsia. Entä jos mulla olisi lapsia? Ette te tulisi koskaan. Kävisitte kerran katsomassa vastasyntynyttä ja siinä se. Silloinkin arvostelisitte meille muita maanviljelijöitä kun ette voi sietää niitä. Mulla on vihanen ja katkera olo ja en pyydä sitä anteeksi. Enkä pyydä mitään mitä tässä kirjoitin.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Olen alkanut hävetä itseäni, nyt ihan "oikeasti". Sillälailla että tekisi mieleni kietoutua kaikkiin mustiin kaapuihin ja heittää pois nuo värikkäät vaatteet joita olen uskaltautunut ostamaan viime aikoina siinä uskossa että mua oikeasti joku haluaa katsoa ja minutkin saa huomata.
Tunnen olevani täysi pelle.
Tiistaina olisi seuraava pariterapia. Hävettää mennä sinnekin piipittämään kun siellä tunnutaan olevan J:n puolella niin selkeästi. Sen mitä J haluaa. Vaikka välillä kuulostaa ettei se itsekään tiedä.
Itse en oiken jaksaisi tuota selitystä ettei ehdi mitään jos jotain ehdottaa. Kyllä se on haiskahtanu jo pitemmän aikaa kun sitä koko ikänsä on kuullu. Isäkin oli aina töissä hankkimassa rahaa ennemmin kuin perheen kanssa. Vieläkin kuulen tuota että "me ei voida tulla sinne sun luokse, kun meillä on niin paljon työtä." Kuulosti sille viime terapiakäynnillä että J aikoo olla töissä lopun ikäänsä, että mulle ei löydy enää aikaa. Kun sitä työtä on aina. No onpa tietenkin, eihän se tekemällä lopukaan. En jaksa ottaa tuota vakavasti enää ettei muka ole aikaa, se on mun korvissa niin kulunut lause.
Tommy Hellstenin sanoin: Jos tukka palaa niin varmasti on aikaa sammuttaa. Tärkeille asioille löytyy aikaa. Minä olen edelleenkin samaa mieltä.
Viime viikon lauantaina lämmitin saunan. Rupesin sitten miettimään että haluaakohan J ollenkaan saunoa edes, jos se vaan miellyttää. Minä sitten kysyin: oliko huono idea lämmittää sauna? J vastasi sitten: kyllähän tuo vähän väsyttäis vaan on tämä ihan mukava. MInä tietenkin ymmärsin sen niin että hän ennemmin olisi nukkumassa kun saunassa. Ettei oikein olisi taaskaan yhteistä aikaa. Tietenkään. Lähdin sitten pois. En minä mitään esitystä jaksa enkä säälipaloja.
Minä taidan nyt lähteä ulos kävelemään, kun näyttäis olevan poutaa. J:tä en pyydä mukaan koska se ei kuitenkaan lähtis. Kun kävelen liian hitaasti. Nih.
Häikäiseekö teitä muita autojen valot ihan kauheasti? Minua melkein vihlaisee. =( Eipähän tartte tuntea ketään kun ei pysty kattomaan kuka tulee vastaan. :P
Tunnen olevani täysi pelle.
Tiistaina olisi seuraava pariterapia. Hävettää mennä sinnekin piipittämään kun siellä tunnutaan olevan J:n puolella niin selkeästi. Sen mitä J haluaa. Vaikka välillä kuulostaa ettei se itsekään tiedä.
Itse en oiken jaksaisi tuota selitystä ettei ehdi mitään jos jotain ehdottaa. Kyllä se on haiskahtanu jo pitemmän aikaa kun sitä koko ikänsä on kuullu. Isäkin oli aina töissä hankkimassa rahaa ennemmin kuin perheen kanssa. Vieläkin kuulen tuota että "me ei voida tulla sinne sun luokse, kun meillä on niin paljon työtä." Kuulosti sille viime terapiakäynnillä että J aikoo olla töissä lopun ikäänsä, että mulle ei löydy enää aikaa. Kun sitä työtä on aina. No onpa tietenkin, eihän se tekemällä lopukaan. En jaksa ottaa tuota vakavasti enää ettei muka ole aikaa, se on mun korvissa niin kulunut lause.
Tommy Hellstenin sanoin: Jos tukka palaa niin varmasti on aikaa sammuttaa. Tärkeille asioille löytyy aikaa. Minä olen edelleenkin samaa mieltä.
Viime viikon lauantaina lämmitin saunan. Rupesin sitten miettimään että haluaakohan J ollenkaan saunoa edes, jos se vaan miellyttää. Minä sitten kysyin: oliko huono idea lämmittää sauna? J vastasi sitten: kyllähän tuo vähän väsyttäis vaan on tämä ihan mukava. MInä tietenkin ymmärsin sen niin että hän ennemmin olisi nukkumassa kun saunassa. Ettei oikein olisi taaskaan yhteistä aikaa. Tietenkään. Lähdin sitten pois. En minä mitään esitystä jaksa enkä säälipaloja.
Minä taidan nyt lähteä ulos kävelemään, kun näyttäis olevan poutaa. J:tä en pyydä mukaan koska se ei kuitenkaan lähtis. Kun kävelen liian hitaasti. Nih.
Häikäiseekö teitä muita autojen valot ihan kauheasti? Minua melkein vihlaisee. =( Eipähän tartte tuntea ketään kun ei pysty kattomaan kuka tulee vastaan. :P
lauantai 28. elokuuta 2010
Tieto lisää tuskaa.
Oliskohan sittenkin paras, että eristäytyis ihan kokonaan. Ettei tietäis toisten menemisistä tuon taivaallista, ehkä sitten ei muistais aina kuinka yksinäinen onkaan. Kun tuntuu että kaikki ympärillä elää ja itse ei koskaan. Jos sulkisi silmänsä siltä. Oisko elämä helpompaa kun ei myöntäis olevansa yksinäinen, lakaisisi vaan maton alle asian mille ei voi oikein mitään.
Se mitä kaipaisin, ei olisi mitään tekemistä. Haluaisin vaan istua ja jutella. Mikään syöminenkään/juominen ei olisi paha, mutta mitään humalaa en hae. Kuunnella muiden juttuja välillä. Jotain muuta kuin työjuttuja. Olla seurassa, ihan rauhassa, ilman mitään paineita.
Vaikka mitä minä puhuisin. Kävin eilen naapurikunnassa hierottavana ja sattu ihan helkkaristi. Alaselkä jumissa ja ärtynyt lonkan limapussi. Ketä kiinnostaa. Sitä ennen oon käynyt välillä terapiassa ja lopun aikaa itkenyt kotona tai kattonut televisiota ja syönyt karkkia, popcornia ja juonut Spriteä. Kirjottanut blogiin ja paperille tuntojani. Maannut sängyssä pitkään aamulla kun en kykene nousemaan. Itkisin varmaan sitten sielläkin lopulta. "Ei mulla oo mitään kiinnostavaa puhuttavaa. Pyydän anteeksi, lähden käymään Kiinassa, niin on sitten jotain erikoista kerrottavaa. Kiitos ja hei." Helvetti. Voisin tietenkin luennoida kuinka meidän vessasta tulee taas kamala viemärinhaju. En välitä. En ainakaan niin paljoa että tekisin asialle jotakin. Oonhan tuota jo tarpeeksi monta vuotta tuskaillu enkä osaa asiaa ratkaista. Hoitakoon isäntä itse mökkinsä. Tai vaikka anoppi. Ihan sama. Pistän pyykkipojan nenään.
Just tämä on vituttanu aina, kun mun oletetaan hoitavan asiat. Näin on ollu jo lapsesta asti. Kyllä Varpuk hoitaa kun vaan annetaan olla. Ehe. Enpä hoida. Jos menin kylään vanhemmilleni, sielläkin sain alkaa siivota kun hävetti se sotku. Aivan kuin ne odottaisi että joku tulee ja siivoaa. Hyväksikäyttöä parhaimmillaan kun itse ei viitsi, ja minä vielä suostuin automaattisesti.
Minä en kyllä ymmärrä ihmisiä juuri ollenkaan. Johtuneekohan siitä että en ymmärrä itseäni. Aina mietin kaikista että voiko noin tehdä. Se hermostuttaa kun en tiedä miksi ne tekee noin. Sitten alan miettiä miten itse tekisin kyseisen asian ja ahdistun. Kun itse olen oppinut tekemään asian tietyllä tavalla ja jos joku tekee toisin, tulen epävarmaksi siitä teenkö itse nyt oikein. Jos tuo toinen tietääkin paremmin, se varmasti tietääkin. Minun tapani viikata pyykit on varmasti se väärä, samoin lakanoiden vaihtoväli taikka siivousväli, tavat siivota ja välineetkin on varmasti väärät. Oliko tarpeeksi sekava selostus..
Hieronnassa käynti kyllä virkisti kummasti vaikka olikin aika tuskallista. Tosin tuo tuska oli ihan tuttua, eikä mitään verrattuna kokemaani henkiseen tuskaan.
Se mitä kaipaisin, ei olisi mitään tekemistä. Haluaisin vaan istua ja jutella. Mikään syöminenkään/juominen ei olisi paha, mutta mitään humalaa en hae. Kuunnella muiden juttuja välillä. Jotain muuta kuin työjuttuja. Olla seurassa, ihan rauhassa, ilman mitään paineita.
Vaikka mitä minä puhuisin. Kävin eilen naapurikunnassa hierottavana ja sattu ihan helkkaristi. Alaselkä jumissa ja ärtynyt lonkan limapussi. Ketä kiinnostaa. Sitä ennen oon käynyt välillä terapiassa ja lopun aikaa itkenyt kotona tai kattonut televisiota ja syönyt karkkia, popcornia ja juonut Spriteä. Kirjottanut blogiin ja paperille tuntojani. Maannut sängyssä pitkään aamulla kun en kykene nousemaan. Itkisin varmaan sitten sielläkin lopulta. "Ei mulla oo mitään kiinnostavaa puhuttavaa. Pyydän anteeksi, lähden käymään Kiinassa, niin on sitten jotain erikoista kerrottavaa. Kiitos ja hei." Helvetti. Voisin tietenkin luennoida kuinka meidän vessasta tulee taas kamala viemärinhaju. En välitä. En ainakaan niin paljoa että tekisin asialle jotakin. Oonhan tuota jo tarpeeksi monta vuotta tuskaillu enkä osaa asiaa ratkaista. Hoitakoon isäntä itse mökkinsä. Tai vaikka anoppi. Ihan sama. Pistän pyykkipojan nenään.
Just tämä on vituttanu aina, kun mun oletetaan hoitavan asiat. Näin on ollu jo lapsesta asti. Kyllä Varpuk hoitaa kun vaan annetaan olla. Ehe. Enpä hoida. Jos menin kylään vanhemmilleni, sielläkin sain alkaa siivota kun hävetti se sotku. Aivan kuin ne odottaisi että joku tulee ja siivoaa. Hyväksikäyttöä parhaimmillaan kun itse ei viitsi, ja minä vielä suostuin automaattisesti.
Minä en kyllä ymmärrä ihmisiä juuri ollenkaan. Johtuneekohan siitä että en ymmärrä itseäni. Aina mietin kaikista että voiko noin tehdä. Se hermostuttaa kun en tiedä miksi ne tekee noin. Sitten alan miettiä miten itse tekisin kyseisen asian ja ahdistun. Kun itse olen oppinut tekemään asian tietyllä tavalla ja jos joku tekee toisin, tulen epävarmaksi siitä teenkö itse nyt oikein. Jos tuo toinen tietääkin paremmin, se varmasti tietääkin. Minun tapani viikata pyykit on varmasti se väärä, samoin lakanoiden vaihtoväli taikka siivousväli, tavat siivota ja välineetkin on varmasti väärät. Oliko tarpeeksi sekava selostus..
Hieronnassa käynti kyllä virkisti kummasti vaikka olikin aika tuskallista. Tosin tuo tuska oli ihan tuttua, eikä mitään verrattuna kokemaani henkiseen tuskaan.
perjantai 27. elokuuta 2010
Ongelmakimppu?
Olen yrittänyt liikaa. Yritin olla mahdollisimman hyvä emäntä, hyvä kumppani, hoitaa itseäni ja masennustani, hoitaa taloutta, huolehtia J:stäkin, yrittää olla kaikille mieliksi, kehittää sosiaalisia taitoja, kaikkea yhtäaikaa ja sikinsokin. Enkä minä edes osannut mitään noista, kunhan vain jotain yritin räpeltää. En myöntänyt että en osaa. Ihan kuin se ei olisi ollut edes vaihtoehto, että on osaamaton.
Kun saisi olla ihan vaan naisystävä joskus. Nainen, naisellinen. Erityinen, tärkeä. Jotain muuta kun emäntä, työmyyrä, työkaveri, suorittaja, tarpeiden täyttäjä. Ihminen. Voisi tuntea jotain omana itsenään. Tuntuu että en kelpaisi sellaisena, että luopuisin liiasta yrittämisestä ja olisin vain. Suorittaminen ja onnistuminen on ollut ihan helvetin tärkeää, ja on edelleen.
Keskiviikkona vähensin Cipralexia puoleen, 5 mg:aan. Olo ihan siedettävä ainakin vielä, tosin väsyttää ehkä normaalia enempi..seuraava vähennys on sitten joskus. Aion nyt kuulostella tuntemuksiani enkä hoppuile tuon lopetuksen kanssa. Jos pääsen tuosta irti kunnialla, niin sitten katsotaan onko tarvetta toiselle lääkkeelle. Kuulemma pitäsi olla taukoa lääkkeiden välillä ainaki 5 vrk..hyvä tietää nyt, lennosta kaikki on vaihdettu tähän asti. Ihmeen helposti se lekuri suostui lopetukseen.
Minussa on joku iso vika. Työntekijämme on asunut pari kk täällä, ja sillä on jo vaikka minkälaisia kavereita. Minä oon asunu 7 v eikä minulla ole kun joitaki tuttavia. Ei minua kukaan pyydä minnekään. En ehkä osaa olla tarpeeksi tyrkyllä.
Minulta puuttuu sosiaalisia taitoja ystävyyssuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Olen yksinäinen koko ikäni. Vanhemmat kai luuli että heidän ja sisarusten seura riittää loppuiäksi, eikä muita tarvita. Eikä niillä mitään taitoja ole itelläänkään. Minäkin olen vaan aina saatavilla, jos joku haluaa mua nähdä enkä tule toimeen sisarustenkaan kanssa. MInulla on kuitenkin kova huomiontarve, se on osasyy varmaankin riidanhaluuni ja masennukseeni, kun en muuten tule huomatuksi.
Kun saisi olla ihan vaan naisystävä joskus. Nainen, naisellinen. Erityinen, tärkeä. Jotain muuta kun emäntä, työmyyrä, työkaveri, suorittaja, tarpeiden täyttäjä. Ihminen. Voisi tuntea jotain omana itsenään. Tuntuu että en kelpaisi sellaisena, että luopuisin liiasta yrittämisestä ja olisin vain. Suorittaminen ja onnistuminen on ollut ihan helvetin tärkeää, ja on edelleen.
Keskiviikkona vähensin Cipralexia puoleen, 5 mg:aan. Olo ihan siedettävä ainakin vielä, tosin väsyttää ehkä normaalia enempi..seuraava vähennys on sitten joskus. Aion nyt kuulostella tuntemuksiani enkä hoppuile tuon lopetuksen kanssa. Jos pääsen tuosta irti kunnialla, niin sitten katsotaan onko tarvetta toiselle lääkkeelle. Kuulemma pitäsi olla taukoa lääkkeiden välillä ainaki 5 vrk..hyvä tietää nyt, lennosta kaikki on vaihdettu tähän asti. Ihmeen helposti se lekuri suostui lopetukseen.
Minussa on joku iso vika. Työntekijämme on asunut pari kk täällä, ja sillä on jo vaikka minkälaisia kavereita. Minä oon asunu 7 v eikä minulla ole kun joitaki tuttavia. Ei minua kukaan pyydä minnekään. En ehkä osaa olla tarpeeksi tyrkyllä.
Minulta puuttuu sosiaalisia taitoja ystävyyssuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Olen yksinäinen koko ikäni. Vanhemmat kai luuli että heidän ja sisarusten seura riittää loppuiäksi, eikä muita tarvita. Eikä niillä mitään taitoja ole itelläänkään. Minäkin olen vaan aina saatavilla, jos joku haluaa mua nähdä enkä tule toimeen sisarustenkaan kanssa. MInulla on kuitenkin kova huomiontarve, se on osasyy varmaankin riidanhaluuni ja masennukseeni, kun en muuten tule huomatuksi.
torstai 26. elokuuta 2010
Kyllä on vaikeeta taas.
Mun olisi pitänyt erikseen ilmoittaa J:lle että olen tehnyt ruokaa. Ilmeisesti se on sitten kärvistellyt nälissään tuntikausia kun minä en ilmoittanut sille. Voi elämä. Onpa tuo ennen osannut tulla kattelemaan ruokaa jos on nälkä ollut..en arvannu että se taito on ruostunu yhtäkkiä. Kuinka paljon mun pitää tuosta ihmisestä huolehtia? Onko se luolamies vai viisvuotias?
En vieläkään ole oppinut lukemaan ajatuksia. Ei mulla muuta.
Varpuk
En vieläkään ole oppinut lukemaan ajatuksia. Ei mulla muuta.
Varpuk
tiistai 24. elokuuta 2010
Tiistai.
Huomenna olisi se psykiatrin tapaaminen sitten. Mun tekisi mieli lopettaa nuo mielialalääkkeet kokonaan. En usko että ne mua kantaa enää mihinkään. Mielialaa ne eivät oo koskaan nostaneet yksikään, kokeiltu on sentään jo about seitsemää, en muista tarkkaa määrää enkä jaksa muistella. Tiedän kyllä mitä se tohtori sanoo..että mun olo vois olla paljon pahempi ilman niitä. Toisaalta ei ne kyllä mun vointia parannakaan, ellei sitten löydy joku joka oikeasti lieventäis ahdistusta. Että voisin poistua kotoa, harrastaa jotakin.
J lähti ampumaan hirvimerkkiä ampumaradalle...en voi olla ajattelematta että joku ampuisi minutkin. Kysyin siltä päivällä mitä se tuumais jos tappaisin itseni. Se vaan sanoi: eikai sitä nyt itteään tapeta. Oisin toivonu kuulevani että siitä vaan, anna palaa. Vaikka omapa on elämäni.
Jos onkin niin, että jotkut on vaan yksinkertasesti liian heikkoja tähän maailmaan, syntynyt ikäänkuin vahingossa riepoteltavaksi. Ettei ole tarkoituskaan elää eikä ole toivottu. Jotenkin onnistunut keplottelemaan itsensä "aikuiseksi".
Jostakin taas nousee valtava hellyyden tunne J:tä kohtaan. Sellainen että tekee mieli silittää. Mistä se nousee? Onko se jäänne jostakin vanhasta, jota on joskus ollut vai onko se ihan oikea tämänhetkinen tunne. Vai kenties jotain muuta. En tiedä. Kuitenkin kun katson J:tä, tulee pettymys ja paha mieli, lannistuminen siitä että en pysty osoittamaan sitä eikä J ole valmis/halukas ottamaan sitä vastaan.
En ole muuten käynyt missään baarissa enkä tanssipaikassa lähes kymmeneen vuoteen. Tekisi mieli mennä, mutta yksin meneminen ja oleminen tuntuu liian ikävälle. En tiedä ketä pyytäisin seuraksi. Toisaalta pitäisi oppia yksinkin liikkumaan. Olen ihmisarka ja epävarma seurassa. Olen ollut aina, mutta olen sentään uskaltanut liikkua jonkun verran eikä ole tarvinnut taistella joka lähdössä itsensä kanssa. Kunpa voisikin vain päättää ja lähteä, vaikka tanssimaan eikä tartteis viikkoja pohtia asiaa, saako lähdettyä ja sitten kuitenkin huomaa ettei voikaan lähteä.
Pohdin tuossa aiemmin anteeksiantamista, ja kuinka se vois tapahtua. On varmasti helpompi antaa anteeksi, jos tajuaa kunnolla miksi toinen sanoi tai teki jotain. Ite menen yleensä niin pois tolaltani etten pysty uskomaan mitä toinen sanoo. Uskon vain sen mitä oma pääni sanoo: että toinen haluaa mulle pahaa.:(
Nyt on niin hermostunut olo ja hiostaa että taidan käydä vähän pihalla. J testaa uusia stereoita enkä jaksais kuunnella. Ottaa korviin kaikki äänet ja koko ajan haisee tunkkaiselle.
J lähti ampumaan hirvimerkkiä ampumaradalle...en voi olla ajattelematta että joku ampuisi minutkin. Kysyin siltä päivällä mitä se tuumais jos tappaisin itseni. Se vaan sanoi: eikai sitä nyt itteään tapeta. Oisin toivonu kuulevani että siitä vaan, anna palaa. Vaikka omapa on elämäni.
Jos onkin niin, että jotkut on vaan yksinkertasesti liian heikkoja tähän maailmaan, syntynyt ikäänkuin vahingossa riepoteltavaksi. Ettei ole tarkoituskaan elää eikä ole toivottu. Jotenkin onnistunut keplottelemaan itsensä "aikuiseksi".
Jostakin taas nousee valtava hellyyden tunne J:tä kohtaan. Sellainen että tekee mieli silittää. Mistä se nousee? Onko se jäänne jostakin vanhasta, jota on joskus ollut vai onko se ihan oikea tämänhetkinen tunne. Vai kenties jotain muuta. En tiedä. Kuitenkin kun katson J:tä, tulee pettymys ja paha mieli, lannistuminen siitä että en pysty osoittamaan sitä eikä J ole valmis/halukas ottamaan sitä vastaan.
En ole muuten käynyt missään baarissa enkä tanssipaikassa lähes kymmeneen vuoteen. Tekisi mieli mennä, mutta yksin meneminen ja oleminen tuntuu liian ikävälle. En tiedä ketä pyytäisin seuraksi. Toisaalta pitäisi oppia yksinkin liikkumaan. Olen ihmisarka ja epävarma seurassa. Olen ollut aina, mutta olen sentään uskaltanut liikkua jonkun verran eikä ole tarvinnut taistella joka lähdössä itsensä kanssa. Kunpa voisikin vain päättää ja lähteä, vaikka tanssimaan eikä tartteis viikkoja pohtia asiaa, saako lähdettyä ja sitten kuitenkin huomaa ettei voikaan lähteä.
Pohdin tuossa aiemmin anteeksiantamista, ja kuinka se vois tapahtua. On varmasti helpompi antaa anteeksi, jos tajuaa kunnolla miksi toinen sanoi tai teki jotain. Ite menen yleensä niin pois tolaltani etten pysty uskomaan mitä toinen sanoo. Uskon vain sen mitä oma pääni sanoo: että toinen haluaa mulle pahaa.:(
Nyt on niin hermostunut olo ja hiostaa että taidan käydä vähän pihalla. J testaa uusia stereoita enkä jaksais kuunnella. Ottaa korviin kaikki äänet ja koko ajan haisee tunkkaiselle.
lauantai 21. elokuuta 2010
Ei taaskaan otsikkoa
Toiset ihmiset elävät, tekevät asioita. Perustavat jopa perheen. Entä minä? pelkään ja ahdistun. Katson kotona telkkaria ahdistuneena kyllästymiseen asti enkä uskalla lähteä mihinkään.
Haluaisin jonnekin missä on ihmisiä, koska kukaan ei tule minun luokseni.Haluaisin istua iltaa kavereiden kanssa, joita ei ole. Hävettää kun itken aina, nytkin. Sielläkin sitten murjottaisin koska pelottaa kuin pientä oravaa. Mun kannattais varmaankin mennä osastohoitoon mutta en uskalla sitäkään. En uskalla tehdä mitään millekään, en voi käydä edes kävelyllä.
Oon tainnut olla ahdistunut ja pelokas aina. Muistan vieläkin kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Sinne lähteminen ekana päivänä oli paniikki. Hyppäsin jopa liikkuvasta autosta pois kesken matkan. Koulussa en uskaltanut viitata enkä puhua opettajille. Jos myöhästyin koulusta, en uskaltanut koputtaa oveen mennäkseni kesken tunnin sisään vaan odotin välitunnin loppuun. Liikuntatunnilla jäi asioita suorittamatta, kun en uskaltanut.
Mummo oli ostanut itselleen hautakiven ja hautapaikan (kammottavaa). Sitä piti sitten jostain syystä käydä katsomassa. Kivessä oli kuva portista ja polusta/tiestä. Mua alkoi hirveästi ahdistaa ja itkettää ajatus, että mummo lähtisi sitä polkua kulkemaan pois. Päiväkerhossa aloin itkeä kun laulettiin jotain hengellistä laulua, halusin kovasti kotiin.
Joskus parikymppisenä mulla "oli" kamalasti sairauksia..kuvittelin mulla olevan vaikka mitä aivomätää, vähintäänkin keuhkosyöpää. Nykyään noita pelkoja ei enää ole, nyt on vaan huoli paljosta muusta. Läheisten terveydestä, eläinten terveydestä, kuolemasta, kenen tahansa. Maailman tilasta,ilmaston muutoksesta, riittääkö rahat jne.
Loppuuko tämä koskaan? 25. päivä olisi psykiatrin aika..jos siitä jotain apua tilanteeseen olisi. Tämä taitaa olla eroahdistusta. Varmaan isoksi osaksi tämän takia mun elämä on ollut jotenkin niin vaikeaa ja rajoittunutta.
Nyt kaipaisin lämmintä syliä ja kosketusta...ei mitään säälikosketusta vaan sellaista että joku oikeasti välittää.
Mun päivän taisi pelastaa se että käytiin J:n kanssa kaupassa. Oli jotenkin erilaista..J tuntui oikeasti ottavan huomioon sen että mulla on heikko happi. Ajatteli itekin mitä pitää ostaa. Yleensä se on vaan mukana eikä puhu juuri mitään,. En tiedä sitten miksi näin, halusiko se vaan näyttää että se pärjää ilman mua vai halusiko se helpottaa asioita jotenkin...vai johtuiko se mun ottamasta rauhoittavasta. Tai sitten sillä oli vain hyvä päivä. En tiedä enkä uskalla kysyä, kun en kuitenkaan pystyis uskomaan mitä se selittää, jos se on jotain muuta mitä itse uskon. Tämä on yksi syy miksi meillä on riidelty niin paljon. =( Ihan turhia riitoja.
Nyt sataa. Lämmittelin saunan tuossa aikani kuluksi, taidan mennä sinne istumaan vähäksi aikaa. Toivosin kykeneväni sienimetsään lähipäivinä..saa nähdä mitä siitä tulee. Mustikoitakin vielä on vaikka kuinka.
Kyllä kirjottaminen helpottaa..huh.
Täältä tähän, Varpuk.
Haluaisin jonnekin missä on ihmisiä, koska kukaan ei tule minun luokseni.Haluaisin istua iltaa kavereiden kanssa, joita ei ole. Hävettää kun itken aina, nytkin. Sielläkin sitten murjottaisin koska pelottaa kuin pientä oravaa. Mun kannattais varmaankin mennä osastohoitoon mutta en uskalla sitäkään. En uskalla tehdä mitään millekään, en voi käydä edes kävelyllä.
Oon tainnut olla ahdistunut ja pelokas aina. Muistan vieläkin kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Sinne lähteminen ekana päivänä oli paniikki. Hyppäsin jopa liikkuvasta autosta pois kesken matkan. Koulussa en uskaltanut viitata enkä puhua opettajille. Jos myöhästyin koulusta, en uskaltanut koputtaa oveen mennäkseni kesken tunnin sisään vaan odotin välitunnin loppuun. Liikuntatunnilla jäi asioita suorittamatta, kun en uskaltanut.
Mummo oli ostanut itselleen hautakiven ja hautapaikan (kammottavaa). Sitä piti sitten jostain syystä käydä katsomassa. Kivessä oli kuva portista ja polusta/tiestä. Mua alkoi hirveästi ahdistaa ja itkettää ajatus, että mummo lähtisi sitä polkua kulkemaan pois. Päiväkerhossa aloin itkeä kun laulettiin jotain hengellistä laulua, halusin kovasti kotiin.
Joskus parikymppisenä mulla "oli" kamalasti sairauksia..kuvittelin mulla olevan vaikka mitä aivomätää, vähintäänkin keuhkosyöpää. Nykyään noita pelkoja ei enää ole, nyt on vaan huoli paljosta muusta. Läheisten terveydestä, eläinten terveydestä, kuolemasta, kenen tahansa. Maailman tilasta,ilmaston muutoksesta, riittääkö rahat jne.
Loppuuko tämä koskaan? 25. päivä olisi psykiatrin aika..jos siitä jotain apua tilanteeseen olisi. Tämä taitaa olla eroahdistusta. Varmaan isoksi osaksi tämän takia mun elämä on ollut jotenkin niin vaikeaa ja rajoittunutta.
Nyt kaipaisin lämmintä syliä ja kosketusta...ei mitään säälikosketusta vaan sellaista että joku oikeasti välittää.
Mun päivän taisi pelastaa se että käytiin J:n kanssa kaupassa. Oli jotenkin erilaista..J tuntui oikeasti ottavan huomioon sen että mulla on heikko happi. Ajatteli itekin mitä pitää ostaa. Yleensä se on vaan mukana eikä puhu juuri mitään,. En tiedä sitten miksi näin, halusiko se vaan näyttää että se pärjää ilman mua vai halusiko se helpottaa asioita jotenkin...vai johtuiko se mun ottamasta rauhoittavasta. Tai sitten sillä oli vain hyvä päivä. En tiedä enkä uskalla kysyä, kun en kuitenkaan pystyis uskomaan mitä se selittää, jos se on jotain muuta mitä itse uskon. Tämä on yksi syy miksi meillä on riidelty niin paljon. =( Ihan turhia riitoja.
Nyt sataa. Lämmittelin saunan tuossa aikani kuluksi, taidan mennä sinne istumaan vähäksi aikaa. Toivosin kykeneväni sienimetsään lähipäivinä..saa nähdä mitä siitä tulee. Mustikoitakin vielä on vaikka kuinka.
Kyllä kirjottaminen helpottaa..huh.
Täältä tähän, Varpuk.
perjantai 20. elokuuta 2010
Minä en ole koskaan tuntenut varmuudella rakkautta. En tiedä mille se tuntuu.Luulen että se on tuolla sisällä jossakin, odottaa jotakin joka haluaa sen ottaa todella vastaan niin voisin sen päästää vapaaksi. Se on odottanut yli 30 v ihmistä joka kaipaa sitä. Ei ole koskaan ollut tilaisuutta sanoa sitä. Joskus olen ajatellut olevani liian huono ja ruma jne. olemaan rakastunut. Että vain kauniit ja tietynlaiset ihmiset voivat tuntea rakkautta. Ei tällaiset läskit luuserit.
Jos suuttumuksen ja ärtymyksen ilmaisu aiheuttaa pahaa mieltä ja riitoja, niin mitähän mahtaa aiheuttaa päinvastaiset ilmaukset. Tuntuu että se ajaa pois viimesetkin ihmiset. Tämähän ei nyt kuulosta taas yhtään loogiselta.Olen tainnut pelätä noita ilmaisuja kun en tietenkään tiedä mihin ne johtaa. Joku voi joutua hämilleen eikä tiedä mitä vastaisi ja itse tuntisin syyllisyyttä siitä ja harmittaa kun sanoin. Negatiivisia tuntemuksia on ollut turvallisempaa ilmaista, kun tiedän mitä siitä voi seurata pahimmillaankin, ja olen siihen niin tottunut. Ehkä olen kaivannutkin niitä seuraamuksia, ja ollut hiukan vihainen kun mua ei lyöty. Se olisi ehkä kuulunut mulle.
Luin äsken vanhoja päiväkirjojani, suhteen alkuajoilta ja vähän ennen sitä. Kuinka paljon sieltä tulvi toivoa, odotuksia,suunnitelmia, hellyyttä, ikävää toisen luo. Toisaalta yksinäisyyttä, epävarmuutta, syyllisyyttä, pelkoa siitä että menettää toisen. Mutta se rakkauskin mainittiin. Onkohan se ollut sitten kuitenkaan sitä.
Sitten mun masennukseni taisi paheta ja sitä alettiin hoitamaan, päiväkirjan pitäminen jäi vähemmälle. Ihankuin koko suhde olisi jäänyt siihen pisteeseen mitä se oli siinä vaiheessa. Ei ole juuri menty eteenpäin. Jossain vaiheessa muistan kaivanneeni sitä että aletaan "seurustella", tehdä nuorten parien juttuja. Varmaan sitten pessimistisyydessäni alistuin taas ja luovuin ajatuksesta aika pian kun ei mitään mielenkiintoa tuntunut olevan. Ei ole kovin kauaa, vuosi, ehkä ylikin, kun aloin puhua kihlauksesta ja heitin tämän ilmoille. En saanut siihen oikein mitään vastausta, ja itsestäkin se alkoi tuntua vähän hölmöltä, hetken päähänpistolta. Ei mulla ole sillälailla mitään hinkua ollut naimisiin tai edes kihlaukseen..mistä lienee tullut moinen. Tunnen olevani jotenkin liian ruma, vääränlainen miksikään morsiameksi, edes hetken onneen. Kuten tuolla alussa mainitsin rakastamisesta.
Mutta lasten hankkiminen on mua mietityttänyt, että pian voisi olla niiden aika. Teoriassa. En minä tosin ala mitään isättömiä lapsia maailmaan tuottamaan..ehkä minä sitten jään lapsettomaksi. Kai sekin on ok.
Haaveilen vain perheestä..sellaisesta jossa rakastettaisi ja välitettäisi toisesta. Perheen jossa itsetarkoitus ei ole satuttaa ja loukata. Jossa kenenkään ei tarttisi pärjätä yksin kaikessa, jossa uskaltaa ja voi pyytää apua toisilta. Haaveilen lapsesta joka olisi minun oma tekemä, joka olisi minun, meidän. Oma. Ei kenenkään toisen eikä kukaan voisi sitä ottaa pois. Perheestä joka tekee asioita yhdessä. Jossa saa tehdä myös erikseen. Perheen jolla on aikaa toisilleen.
Mutta nämä on vain mun haaveita, jotka eivät toteudu millonkaan. Sekin on ihan ok.
Just walk away from these dreams
And talk the pain what it seems
Angel of my revelation
I don't really want to let you walk
Away from these dreams
You gotta turn it all over, you gotta turn it all over
All over again
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
Walk away from these dreams
And talk the pain what it means
Angel of my revelation I don't really want to hurt you
So walk away from these dreams
You gotta turn it all over; you gotta turn it all over
All over again
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
Jos suuttumuksen ja ärtymyksen ilmaisu aiheuttaa pahaa mieltä ja riitoja, niin mitähän mahtaa aiheuttaa päinvastaiset ilmaukset. Tuntuu että se ajaa pois viimesetkin ihmiset. Tämähän ei nyt kuulosta taas yhtään loogiselta.Olen tainnut pelätä noita ilmaisuja kun en tietenkään tiedä mihin ne johtaa. Joku voi joutua hämilleen eikä tiedä mitä vastaisi ja itse tuntisin syyllisyyttä siitä ja harmittaa kun sanoin. Negatiivisia tuntemuksia on ollut turvallisempaa ilmaista, kun tiedän mitä siitä voi seurata pahimmillaankin, ja olen siihen niin tottunut. Ehkä olen kaivannutkin niitä seuraamuksia, ja ollut hiukan vihainen kun mua ei lyöty. Se olisi ehkä kuulunut mulle.
Luin äsken vanhoja päiväkirjojani, suhteen alkuajoilta ja vähän ennen sitä. Kuinka paljon sieltä tulvi toivoa, odotuksia,suunnitelmia, hellyyttä, ikävää toisen luo. Toisaalta yksinäisyyttä, epävarmuutta, syyllisyyttä, pelkoa siitä että menettää toisen. Mutta se rakkauskin mainittiin. Onkohan se ollut sitten kuitenkaan sitä.
Sitten mun masennukseni taisi paheta ja sitä alettiin hoitamaan, päiväkirjan pitäminen jäi vähemmälle. Ihankuin koko suhde olisi jäänyt siihen pisteeseen mitä se oli siinä vaiheessa. Ei ole juuri menty eteenpäin. Jossain vaiheessa muistan kaivanneeni sitä että aletaan "seurustella", tehdä nuorten parien juttuja. Varmaan sitten pessimistisyydessäni alistuin taas ja luovuin ajatuksesta aika pian kun ei mitään mielenkiintoa tuntunut olevan. Ei ole kovin kauaa, vuosi, ehkä ylikin, kun aloin puhua kihlauksesta ja heitin tämän ilmoille. En saanut siihen oikein mitään vastausta, ja itsestäkin se alkoi tuntua vähän hölmöltä, hetken päähänpistolta. Ei mulla ole sillälailla mitään hinkua ollut naimisiin tai edes kihlaukseen..mistä lienee tullut moinen. Tunnen olevani jotenkin liian ruma, vääränlainen miksikään morsiameksi, edes hetken onneen. Kuten tuolla alussa mainitsin rakastamisesta.
Mutta lasten hankkiminen on mua mietityttänyt, että pian voisi olla niiden aika. Teoriassa. En minä tosin ala mitään isättömiä lapsia maailmaan tuottamaan..ehkä minä sitten jään lapsettomaksi. Kai sekin on ok.
Haaveilen vain perheestä..sellaisesta jossa rakastettaisi ja välitettäisi toisesta. Perheen jossa itsetarkoitus ei ole satuttaa ja loukata. Jossa kenenkään ei tarttisi pärjätä yksin kaikessa, jossa uskaltaa ja voi pyytää apua toisilta. Haaveilen lapsesta joka olisi minun oma tekemä, joka olisi minun, meidän. Oma. Ei kenenkään toisen eikä kukaan voisi sitä ottaa pois. Perheestä joka tekee asioita yhdessä. Jossa saa tehdä myös erikseen. Perheen jolla on aikaa toisilleen.
Mutta nämä on vain mun haaveita, jotka eivät toteudu millonkaan. Sekin on ihan ok.
Just walk away from these dreams
And talk the pain what it seems
Angel of my revelation
I don't really want to let you walk
Away from these dreams
You gotta turn it all over, you gotta turn it all over
All over again
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
Walk away from these dreams
And talk the pain what it means
Angel of my revelation I don't really want to hurt you
So walk away from these dreams
You gotta turn it all over; you gotta turn it all over
All over again
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
Kick the chair right down under me
Leave me hanging alone in misery
torstai 19. elokuuta 2010
Unia.
Viime yönä näin voimakkaita unia. Isosiskoni laittoi mut kuvaamaan sen ala-asteen aikasia koulukavereita,veljen kameralla. Itse oltiin jo aikusia. Sain pari kuvaa otettua kun sisko jostain suuttui ja heitti sen kameran maahan. Sisällä ollut filmi tietenkin valottui ja mua harmitti kovasti. Siinä oli kuvia melko pitkältä ajalta ja ihmisistä joita en enää tapaa.
Ajattelin siinä että miksi tuo aina saa tehdä mitä se haluaa.
Isälleni sitten suutuin myös ja sanoin: sinusta voisi kanssa alkaa jo löytymään jotain ihmisyyttä. Isällä oli käsissä jotain josta kasvoi jotain vihreää, taisi olla jotain ruohoa tai viljaa.
Nyt mietin: mikä minusta tekee niin erikoisen, että voin tehdä toisille mitä huvittaa ja olla kunnioittamatta muita. Mistä minä olen saanut luvan siihen? Enhän minä ole mikään erityinen.
Olen halunnut kostaa. Kun tunnen että mulle on tehty vääryyttä aina eikä kukaan piittaa minusta eikä mun tunteista. Että J perheineen jatkaa sitä vääryyden tekemistä. Että J ei ole mun puolella missään, vaan aina oman perheensä. On tuntunut että en voi alistua aina, on pakko puolustautua. Mun on ollut vaikea uskoa että ihmiset voisi haluta mulle hyvää. En ole ymmärtänyt miksi ne haluaisi, enkä ymmärrä oikein vieläkään. Yritän uskoa mutta ei mitään näyttöä siitä oikein ole. Kaikissa pyrkimyksissä tuntuu olevan takana oma itse, oman edun tavoittelu.
Kuolema tekee taiteilijan.
Ajattelin siinä että miksi tuo aina saa tehdä mitä se haluaa.
Isälleni sitten suutuin myös ja sanoin: sinusta voisi kanssa alkaa jo löytymään jotain ihmisyyttä. Isällä oli käsissä jotain josta kasvoi jotain vihreää, taisi olla jotain ruohoa tai viljaa.
Nyt mietin: mikä minusta tekee niin erikoisen, että voin tehdä toisille mitä huvittaa ja olla kunnioittamatta muita. Mistä minä olen saanut luvan siihen? Enhän minä ole mikään erityinen.
Olen halunnut kostaa. Kun tunnen että mulle on tehty vääryyttä aina eikä kukaan piittaa minusta eikä mun tunteista. Että J perheineen jatkaa sitä vääryyden tekemistä. Että J ei ole mun puolella missään, vaan aina oman perheensä. On tuntunut että en voi alistua aina, on pakko puolustautua. Mun on ollut vaikea uskoa että ihmiset voisi haluta mulle hyvää. En ole ymmärtänyt miksi ne haluaisi, enkä ymmärrä oikein vieläkään. Yritän uskoa mutta ei mitään näyttöä siitä oikein ole. Kaikissa pyrkimyksissä tuntuu olevan takana oma itse, oman edun tavoittelu.
Kuolema tekee taiteilijan.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
En keksi otsikkoa.
Missä on kaikki kun on paha olla? Kuka pyyhkii mun kyyneleet? Minä. Minä itse hoivaan itseni ehjäksi niinkuin aina. Mulla ei ole turvaa ja luottamusta muualla kun itsessäni. Missä äiti on ollut kun mua lapsena sattui? Missä äiti on nyt?
Ei äitiä ole. Äiti ei halua. Mutta minä kaipaan äitiä. Äidin syliä. Että äiti kantais vähän aikaa kun en tahdo jaksaa. Kun sattuu liikaa. Että joku välittäisi ja silittäisi.
En jaksa olla enää vahva. En tiedä jaksanko enää edes elää. Oon saanut niin tarpeekseni elämästä, se on näyttänyt mulle ettei sen takia kannata yrittää. Se on antanut pelkkää pettymystä alusta asti. Kaikki ihmiset. Pettymyksiä, vaatimuksia, satuttamista. Nyt en jaksa.
Saisinko lähteä tästä maailmasta ihan rauhassa, ennen kuin satutan itseäni enempää. Ehkä jonain päivänä saan olla niin rauhassa että voin sen tehdä.
En saa edes mahdollisuutta rakastaa. Edes mun rakkauteni ei kelpaa.
Päivän biisi on Ilona.
Ei äitiä ole. Äiti ei halua. Mutta minä kaipaan äitiä. Äidin syliä. Että äiti kantais vähän aikaa kun en tahdo jaksaa. Kun sattuu liikaa. Että joku välittäisi ja silittäisi.
En jaksa olla enää vahva. En tiedä jaksanko enää edes elää. Oon saanut niin tarpeekseni elämästä, se on näyttänyt mulle ettei sen takia kannata yrittää. Se on antanut pelkkää pettymystä alusta asti. Kaikki ihmiset. Pettymyksiä, vaatimuksia, satuttamista. Nyt en jaksa.
Saisinko lähteä tästä maailmasta ihan rauhassa, ennen kuin satutan itseäni enempää. Ehkä jonain päivänä saan olla niin rauhassa että voin sen tehdä.
En saa edes mahdollisuutta rakastaa. Edes mun rakkauteni ei kelpaa.
Päivän biisi on Ilona.
tiistai 17. elokuuta 2010
Eka päivä pariterapiassa
Meni just niinkuin ajattelinkin. Että minä olen vikapää suhteessa. J on jo kaksi vuotta miettinyt eroa ennenkuin sanoi ääneen. Mua vituttaa. Ei sillä ole mitään haluja korjata mitään, kun on jo asian pohtinut ja päättänyt mielessään. Ei mitään varoitusta etukäteen sokealle.
Minä kuulemma haukun J:n ainakin kerran kuussa. Itelläni ei ole juuri muistikuvaa siitä mitä olen sanonut, eikä koska. Ei se taida haluta eikä jaksaa jatkaa mun kanssa. Olen ollut todella itsekäs, enkä ole ottanut toisen tunteita huomioon. Itestä on tuntunut kauan ettei mun tunteita oteta huomioon juuri missään asiassa,miksi munkaan tartteisi. Mutta J ei myönnä mitään omia virheitään. Minä olen vaan se joka on loukannu. Tosin minä olen se joka on loukannut toista varmaankin pahemmin.
Ärsyttää tässä sekin, kun se sanoi että ero olis molemmille parempi..sillä ei oo mitää oikeutta päättää mikä mulle olis parempi. Ei se voi sitä tietää. Mutta J:n mielestä minä itekin sen tiedän että ero olis hyväksi kun vaan mietin. Mutta mua ei pakoteta, mun pitää itekin haluta. Oli kyse sitten mistä tahansa.
Seksi on muka ongelma..tai sen puute. Mistäpä minä senkään tiesin. Ei se mua oo kovin haitannu, varsinkin kun kuvittelin ettei toistakaan haittaa kun ei se mitään sanonut. Ajattelin sen olevan liian väsyny sellasiin puuhiin tai jotain, en minä tiedä. Omissa asioissani on ollut tekemistä. Ei kai mikään vaivaa jos ei ota puheeksi. Minäkään en mitään ajatuksia osaa lukea. Jos mies jotain vähän yrittää hiplata muutaman kerran ja en heti ala leikkiin mukaan niin sitten on ihan kamalaa ja erota pitää. Voi jumalauta. Minä tunnen nykyiselläni olevani huono, lihava ja ruma, usko siinä sitten että toinen tykkää oikeasti kun ottaa tissistä vähän kiinni joissa ei ole mitään herkkyyttä. Ja nekin on todella rumat.
Tunnen olleeni joku koekaniini.
Oonkohan mä sittenkin liian riippuvainen J:stä? Tuntuu ihan kauhealta jos se ei oliskaan mun vieressä enää, vaikka vain nukkumassakin tai mitä vaan. Ja ero..se tuntuu ihan hirveältä ajatukselta. Minä en pysty siihen. Oon tuntenut jo ikävää vaikka J onkin vielä läsnä. Kaikki on nyt vain yhtä mylläkkää. Menneisyydestäkin nousee mieleen se kotoa muutto joka oli hyvin ikävä kokemus, vaikka sen olisi suonut olevan jotain muuta. Toivoa paremmasta, elämän alusta. Sain lähinnä kuulla olevani kauhea, eikä mua jakseta enää. Toivotettiin tervemenneeksi. Niin minä sitten lähdin.
Tämä tuntuu toistuvan taas, mutta nyt minä en lähde ennenkuin asiat on selvillä mun päässäni. Näin sekavissa tunteissa en tee mitään isoa, eikä mun puolesta päätetä mitään enää. Mua ei heitellä tuolla lailla miten sattuu huvittamaan. Minä en voi jatkaa keräten pettymyksiä ja selvittämättömiä asioita taakakseni loppuelämäkseni joita sitten saan paeta. Jotain on jätettävä jo matkan varrelle.
En juuri puhu isäni kanssa, muuta kuin jotain pinnallista pakon edessä. Silti isän arvostelu seuraa mua joka päivä. Tiedän mitä seuraa tästä mahd. erosta. Isä haukkuu mut epäonnistuneeksi, kuinka pilasin mahdollisuuteni eikä musta tule koskaan yhtään mitään. Se ei välttämättä sano sitä minulle, mutta se sanoo sen jollekin. Ääneen. En aio olla kuulemassa sitä. Minä oon sen silmissä ikuinen luuseri niinkuin kaikki muutkin jotka ei onnistu kaikessa.
Isällä oli tapa suuttua jostakin ihan joutavasta ja sitten riehua ympäri taloa, missä tahansa, mutta vain kotona, ei koskaan julkisesti. Tämän tavan oon oppinut itsekin. Rajattoman elämisen, asioiden sanomisen missä vaan ja milloin vaan. Olen päättänyt jo kauan sitten että se saa loppua mutta en ole osannut kokonaan lopettaa. Vielä. Siksikin mulla lienee turvaton olo, kun koska tahansa voi tulla sanomista. Vaikka ei sitä vaaraa oikeasti olekaan, sitä vaan odottaa. Erityisesti jos meillä on paljon miehiä, jossakin urakoinnissa tms. Koen sen hyvin epämukavana tilanteena, ja jos se jatkuu useamman päivän, on melko tukalaa. Koko ajan pelkää että joku tulee vaatimaan jotain älytöntä tai arvostelemaan mua ja mun tekemisiä.
Tuli puheeksi siellä terapiassa se, kuinka olen uhannut lähteä monta kertaa pois. Miesterapeutti sanoi että se viesti on useasti ihan jotain muuta: Pidä lujemmin kiinni. Ehkä silloin olisinkin toivonut enemmän tukea ja välittämistä, kun tuntuu etten selviä. Teki mieli paeta asioita jotka ahdistaa.
Nyt mua vaan suututtaa tuo tyyppi. Menis jonnekin. Ero kissoista harmittaa eniten tällä hetkellä.:'(. Nyt taidan mennä suihkuun kyllä ja sitten nukkumaan todetakseni ettei aamulla ole mitään syytä nousta ylös.
Täältä tähän, Varpuk.
Minä kuulemma haukun J:n ainakin kerran kuussa. Itelläni ei ole juuri muistikuvaa siitä mitä olen sanonut, eikä koska. Ei se taida haluta eikä jaksaa jatkaa mun kanssa. Olen ollut todella itsekäs, enkä ole ottanut toisen tunteita huomioon. Itestä on tuntunut kauan ettei mun tunteita oteta huomioon juuri missään asiassa,miksi munkaan tartteisi. Mutta J ei myönnä mitään omia virheitään. Minä olen vaan se joka on loukannu. Tosin minä olen se joka on loukannut toista varmaankin pahemmin.
Ärsyttää tässä sekin, kun se sanoi että ero olis molemmille parempi..sillä ei oo mitää oikeutta päättää mikä mulle olis parempi. Ei se voi sitä tietää. Mutta J:n mielestä minä itekin sen tiedän että ero olis hyväksi kun vaan mietin. Mutta mua ei pakoteta, mun pitää itekin haluta. Oli kyse sitten mistä tahansa.
Seksi on muka ongelma..tai sen puute. Mistäpä minä senkään tiesin. Ei se mua oo kovin haitannu, varsinkin kun kuvittelin ettei toistakaan haittaa kun ei se mitään sanonut. Ajattelin sen olevan liian väsyny sellasiin puuhiin tai jotain, en minä tiedä. Omissa asioissani on ollut tekemistä. Ei kai mikään vaivaa jos ei ota puheeksi. Minäkään en mitään ajatuksia osaa lukea. Jos mies jotain vähän yrittää hiplata muutaman kerran ja en heti ala leikkiin mukaan niin sitten on ihan kamalaa ja erota pitää. Voi jumalauta. Minä tunnen nykyiselläni olevani huono, lihava ja ruma, usko siinä sitten että toinen tykkää oikeasti kun ottaa tissistä vähän kiinni joissa ei ole mitään herkkyyttä. Ja nekin on todella rumat.
Tunnen olleeni joku koekaniini.
Oonkohan mä sittenkin liian riippuvainen J:stä? Tuntuu ihan kauhealta jos se ei oliskaan mun vieressä enää, vaikka vain nukkumassakin tai mitä vaan. Ja ero..se tuntuu ihan hirveältä ajatukselta. Minä en pysty siihen. Oon tuntenut jo ikävää vaikka J onkin vielä läsnä. Kaikki on nyt vain yhtä mylläkkää. Menneisyydestäkin nousee mieleen se kotoa muutto joka oli hyvin ikävä kokemus, vaikka sen olisi suonut olevan jotain muuta. Toivoa paremmasta, elämän alusta. Sain lähinnä kuulla olevani kauhea, eikä mua jakseta enää. Toivotettiin tervemenneeksi. Niin minä sitten lähdin.
Tämä tuntuu toistuvan taas, mutta nyt minä en lähde ennenkuin asiat on selvillä mun päässäni. Näin sekavissa tunteissa en tee mitään isoa, eikä mun puolesta päätetä mitään enää. Mua ei heitellä tuolla lailla miten sattuu huvittamaan. Minä en voi jatkaa keräten pettymyksiä ja selvittämättömiä asioita taakakseni loppuelämäkseni joita sitten saan paeta. Jotain on jätettävä jo matkan varrelle.
En juuri puhu isäni kanssa, muuta kuin jotain pinnallista pakon edessä. Silti isän arvostelu seuraa mua joka päivä. Tiedän mitä seuraa tästä mahd. erosta. Isä haukkuu mut epäonnistuneeksi, kuinka pilasin mahdollisuuteni eikä musta tule koskaan yhtään mitään. Se ei välttämättä sano sitä minulle, mutta se sanoo sen jollekin. Ääneen. En aio olla kuulemassa sitä. Minä oon sen silmissä ikuinen luuseri niinkuin kaikki muutkin jotka ei onnistu kaikessa.
Isällä oli tapa suuttua jostakin ihan joutavasta ja sitten riehua ympäri taloa, missä tahansa, mutta vain kotona, ei koskaan julkisesti. Tämän tavan oon oppinut itsekin. Rajattoman elämisen, asioiden sanomisen missä vaan ja milloin vaan. Olen päättänyt jo kauan sitten että se saa loppua mutta en ole osannut kokonaan lopettaa. Vielä. Siksikin mulla lienee turvaton olo, kun koska tahansa voi tulla sanomista. Vaikka ei sitä vaaraa oikeasti olekaan, sitä vaan odottaa. Erityisesti jos meillä on paljon miehiä, jossakin urakoinnissa tms. Koen sen hyvin epämukavana tilanteena, ja jos se jatkuu useamman päivän, on melko tukalaa. Koko ajan pelkää että joku tulee vaatimaan jotain älytöntä tai arvostelemaan mua ja mun tekemisiä.
Tuli puheeksi siellä terapiassa se, kuinka olen uhannut lähteä monta kertaa pois. Miesterapeutti sanoi että se viesti on useasti ihan jotain muuta: Pidä lujemmin kiinni. Ehkä silloin olisinkin toivonut enemmän tukea ja välittämistä, kun tuntuu etten selviä. Teki mieli paeta asioita jotka ahdistaa.
Nyt mua vaan suututtaa tuo tyyppi. Menis jonnekin. Ero kissoista harmittaa eniten tällä hetkellä.:'(. Nyt taidan mennä suihkuun kyllä ja sitten nukkumaan todetakseni ettei aamulla ole mitään syytä nousta ylös.
Täältä tähän, Varpuk.
maanantai 16. elokuuta 2010
Kiitos..
Tulin ihan vaan kiittämään kannustavista kommenteista, kaikkia tasapuolisesti. =)En osaa mitään pitkää selostusta aiheesta kirjottaa, mutta luettu on kaikki.
Kiitos!
Kiitos!
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Keskiviikkona.
Istun tässä taas itekseni. J polkee rehua siilolla. Tänään, 11.8. 8 vuotta sitten alkoi tämä meidän tarina. Vai onko se vielä edes alkanut. Loppuuko ennenkuin alkaakaan kunnolla.
Vanhin veljeni tulee huomenna perheineen pariksi päiväksi. Ehkä saan hetkeksi muuta ajateltavaa.
Mun yksinäisyyteni taitaa olla kroonista lajia. Ehkä se on perua jo lapsuudesta, kun ei ole sellaista "luottohenkilöä" ollut eikä muutenkaan kukaan tuntunut välittävän.Ei ollut aikuisia saatavilla. Pidettiin vaan huoli itestämme miten osattiin, eli ei paljon mitenkään, kunhan pärjättiin jotenkin. Ei halattu, ei kosketeltu, ei pidetty sylissä. Jos koskettiin, se oli lähinnä sisarusten keskinäistä tappelua. Tuntuu ettei mikään täytä sitä tyhjiötä enää. Ja miten voisikaan. Kaipaan usein ihmistä joka on läsnä.
Muistan kun ala-asteella ollessani meillä kävi jostain syystä kodinhoitaja..silloin munkin kanssani joku jutteli. Hiukan hävetti se kun halusin huomiota. Vielä nykyäänkin hävettää kun huomaan puhuneeni liikaa.
Kotiavun saaminen tuntui olevan huono, hävettävä asia. Isä syytti äitiä siitä, että se ei pystynyt hoitamaan kotia. Kai se häpesi..vaikka äiti oli kyllä töissäkin silloin, muistaakseni. Mitäpä isä ei olisi hävennyt.
Vanhemmat on olleet aina sitä mieltä että ihmisessä ei voi olla mitään itsessään eikä se voi saavuttaa mitään omin avuin. Että jotkut ihmiset vain ovat "köyhiä" ja arvottomia, luusereita, ellei heillä käy hyvä säkä, ts. löydä rikasta puolisoa. Tämä katkeroittaa, eivätkä ne tajua missä suossa rämpivät. Kateellisina pohtivat ikänsä miksei heille suotu samaa mitä muille. Minä en oikeasti jaksa sitä elämää. Kuinka sellaisessa perheessä voi kasvaa muutenkuin kieroon?
Minusta ei ainakaan tule tämän kummempaa, tämän parempaa. Minä oon vain minä. Kaikki mitä minussa on tärkeää, on sisälläni. On oma häpeänsä jos ei sitä opettele näkemään.
Tiistaina olisi ensimmäinen yhteinen terapia. Ihmeen nopeasti järjestyi, saattaa mennä kuulemma kuukausikin helposti.
Vanhin veljeni tulee huomenna perheineen pariksi päiväksi. Ehkä saan hetkeksi muuta ajateltavaa.
Mun yksinäisyyteni taitaa olla kroonista lajia. Ehkä se on perua jo lapsuudesta, kun ei ole sellaista "luottohenkilöä" ollut eikä muutenkaan kukaan tuntunut välittävän.Ei ollut aikuisia saatavilla. Pidettiin vaan huoli itestämme miten osattiin, eli ei paljon mitenkään, kunhan pärjättiin jotenkin. Ei halattu, ei kosketeltu, ei pidetty sylissä. Jos koskettiin, se oli lähinnä sisarusten keskinäistä tappelua. Tuntuu ettei mikään täytä sitä tyhjiötä enää. Ja miten voisikaan. Kaipaan usein ihmistä joka on läsnä.
Muistan kun ala-asteella ollessani meillä kävi jostain syystä kodinhoitaja..silloin munkin kanssani joku jutteli. Hiukan hävetti se kun halusin huomiota. Vielä nykyäänkin hävettää kun huomaan puhuneeni liikaa.
Kotiavun saaminen tuntui olevan huono, hävettävä asia. Isä syytti äitiä siitä, että se ei pystynyt hoitamaan kotia. Kai se häpesi..vaikka äiti oli kyllä töissäkin silloin, muistaakseni. Mitäpä isä ei olisi hävennyt.
Vanhemmat on olleet aina sitä mieltä että ihmisessä ei voi olla mitään itsessään eikä se voi saavuttaa mitään omin avuin. Että jotkut ihmiset vain ovat "köyhiä" ja arvottomia, luusereita, ellei heillä käy hyvä säkä, ts. löydä rikasta puolisoa. Tämä katkeroittaa, eivätkä ne tajua missä suossa rämpivät. Kateellisina pohtivat ikänsä miksei heille suotu samaa mitä muille. Minä en oikeasti jaksa sitä elämää. Kuinka sellaisessa perheessä voi kasvaa muutenkuin kieroon?
Minusta ei ainakaan tule tämän kummempaa, tämän parempaa. Minä oon vain minä. Kaikki mitä minussa on tärkeää, on sisälläni. On oma häpeänsä jos ei sitä opettele näkemään.
Tiistaina olisi ensimmäinen yhteinen terapia. Ihmeen nopeasti järjestyi, saattaa mennä kuulemma kuukausikin helposti.
maanantai 9. elokuuta 2010
Takasin..
Tulin vielä pohtimaan asioita. Viimesen about parin vuoden aikana musta on tullut kumma. Pirteämpi, mutta kuitenkin samalla jaksamattomampi. En jaksa enkä viitsi mitään jota ei ole ihan pakko. Outoa, huolestuttavaa. Ihmiset ja asiat ei kiinnosta, niiden takia ei viitsi nähdä vaivaa.
Mielenkiinto asioihin kestää puoli minuuttia jos sitä edes on ollenkaan. Nämä nyt päällimmäisenä olis mielessä. =/ Ei tunnu hyvälle. Liian epänormaalia.
Mielenkiinto asioihin kestää puoli minuuttia jos sitä edes on ollenkaan. Nämä nyt päällimmäisenä olis mielessä. =/ Ei tunnu hyvälle. Liian epänormaalia.
Maanantai.
Viime yönä oli kamala ukonilma. Pelotti ja ahdisti. Onneksi J oli kuitenkin vieressä.
Otin nokoset.Tein ruokaa, huonoa sellaista.
Mietin osastojaksoa. Totesin että en uskalla lähteä kotoa. Varsinkaan kun en tiedä mikä mua odottaa ja millon pääsen takasin. Eilen illalla lähdin lenkille. Kuvittelin että naapurin kesämökkiläiset olis jo menneet kotiinsa.No eipä olleet ja palasin kesken takaisin. En kestä nähdä ketään. Sitä hymyilyä, esittämistä että kaikki on ok.
Haluaisin pyydellä koko ajan anteeksi kaikkea.Huonoa ruokaa, sitä etten pysty tekemään mitään gourmettia. Sitä että olen huono emäntä ollut. Sitä että lehmiä sairastuu enkä voi tehdä niille mitään, en voi auttaa enkä parantaa. Sitä että olen huono kaikessa tärkeässä. Ihmissuhteissa olen ihan onneton. (Tosin eihän mulla niitä enää olekaan, ihmiset vaan roikkuu mukana.Ne ketkä jaksaa roikkua.)En ole kiinnostunut.
Oon paennut itseäni aivan liian kauan. Kaikkea ikävää joka on painettu jonnekin piiloon. Uskonut että mä edistyn, luullut että näin on hyvä. Vittu mitä hapatusta. Tämän takia mä menetän kaiken. Tai en minä tiedä mitä minä menetän. Voiko tapahtua ihme ja näin hirvittävää ihmistä voisi vielä rakastaa. Ja että hirvittäväkin ihminen osaisi rakastaa.
Minä en ole helppo kumppani. Aika pienen hetken oon elämässäni ollut onnellinen. Suurin osa elämästä on ollut sitä, että en voi tuntea mitään. En ole tiennyt mitä saan tuntea. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut mun tunteistani,enkä tiedä milloin niistä saa puhua, saako niitä näyttää. Uskaltaakokaan.
Olen yrittänyt vaan pärjätä ja olla niinkuin muutkin, yrittänyt ns. käyttäytyä. Unohtaa kaiken mitä sisällä on, mitä mielessä liikkuu. Älä kysy, älä pyydä, älä puhu. Pärjää, tiedä ja onnistu. Tuon sain lapsuudenkodista evääksi. Eihän noilla eväillä kovin kauas voi päästä. Kun pitää vain aina tietää ja osata kaikki asiat, ts. olettaa ja sitten tulkita asiat väärin. Tuntea syyllisyyttä, ylihuolehtia, kontrolloida kaikkea ettei mitään ikävää pääse sattumaan kun et saa epäonnistua. Mitään heikkoutta, inhimillisyyttä ei ole saanut olla. Olenko ihminen ollenkaan.
Olen tuntenut syyllisyyttä ja häpeää ahdistuksestani, kun ihan kummat asiat ahdistaa. Paimenpojan napsutus on yksi sellainen. Ahdistaa jos se napse loppuu,silloinhan se vehje ei toimi eikä anna sähköä. Lapsuudenkodissa olisi ollut maailmanloppu, jos joku vehje hajoaa. Sitä sai sitten hermoilla ja miettiä miten sen kertoisi, epätoivosesti jopa yrittää löytää vika ettei syntyisi isoa haloota.
Kerran hajosi pakastin.Isä haukkui sitten meidät naisväen, kun me ollaan kuulemma niin kovakourasesti käsitelty niitä pakasteita että se pakastin meni siksi rikki.Ihan käsittämättömiä syytöksiä ja kaikki oli jonkun syytä aina. Asioita ei vaan voinut tapahtua, vaan aina oli jonkun syy. Mutta koskaan ei ollut isän syy.
En voi mitenkään varmistaa etteikö se paimen menisi joskus rikki.
Mua ahdistaa kaikki jäte. Mietin kovasti mihin joutuu joku tavara kun se hajoaa. Kaatopaikalle on vaikea laittaa, kun tuntuu ettei se kuulu sinne. Ettei kaatopaikkoja pitäisi edes olla. Maailman tuhoutuminen pelottaa ja huolettaa. Ahdistaa oma osuuteni siinä. Kuinka suuri osuus maanviljelyksellä oikeasti on tässä asiassa. Tätä minä oon miettinyt monesti, itsekseni, ahdistuen. Lopulta oon alkanut vältellä koko asiaa, kun ei siihen mitään vastausta löydy.
Minussa on niin paljon solmuja ettei mun terapia-aika taida riittää noiden setvimiseen.Pelottaa sekin että se loppuu kesken, yhtäkkiä, varoittamatta. Olen siihenkin jo varautunut. Kuitenkin on niin paljon asioita jotka olen itse kantanut ja yksin kokenut. Niiden kanssa mun on elettävä, ja sen kanssa että niitä kaikkia ei tosiaankaan kukaan jaksa/halua/ehdi mun kanssa jakaa.
Otin nokoset.Tein ruokaa, huonoa sellaista.
Mietin osastojaksoa. Totesin että en uskalla lähteä kotoa. Varsinkaan kun en tiedä mikä mua odottaa ja millon pääsen takasin. Eilen illalla lähdin lenkille. Kuvittelin että naapurin kesämökkiläiset olis jo menneet kotiinsa.No eipä olleet ja palasin kesken takaisin. En kestä nähdä ketään. Sitä hymyilyä, esittämistä että kaikki on ok.
Haluaisin pyydellä koko ajan anteeksi kaikkea.Huonoa ruokaa, sitä etten pysty tekemään mitään gourmettia. Sitä että olen huono emäntä ollut. Sitä että lehmiä sairastuu enkä voi tehdä niille mitään, en voi auttaa enkä parantaa. Sitä että olen huono kaikessa tärkeässä. Ihmissuhteissa olen ihan onneton. (Tosin eihän mulla niitä enää olekaan, ihmiset vaan roikkuu mukana.Ne ketkä jaksaa roikkua.)En ole kiinnostunut.
Oon paennut itseäni aivan liian kauan. Kaikkea ikävää joka on painettu jonnekin piiloon. Uskonut että mä edistyn, luullut että näin on hyvä. Vittu mitä hapatusta. Tämän takia mä menetän kaiken. Tai en minä tiedä mitä minä menetän. Voiko tapahtua ihme ja näin hirvittävää ihmistä voisi vielä rakastaa. Ja että hirvittäväkin ihminen osaisi rakastaa.
Minä en ole helppo kumppani. Aika pienen hetken oon elämässäni ollut onnellinen. Suurin osa elämästä on ollut sitä, että en voi tuntea mitään. En ole tiennyt mitä saan tuntea. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut mun tunteistani,enkä tiedä milloin niistä saa puhua, saako niitä näyttää. Uskaltaakokaan.
Olen yrittänyt vaan pärjätä ja olla niinkuin muutkin, yrittänyt ns. käyttäytyä. Unohtaa kaiken mitä sisällä on, mitä mielessä liikkuu. Älä kysy, älä pyydä, älä puhu. Pärjää, tiedä ja onnistu. Tuon sain lapsuudenkodista evääksi. Eihän noilla eväillä kovin kauas voi päästä. Kun pitää vain aina tietää ja osata kaikki asiat, ts. olettaa ja sitten tulkita asiat väärin. Tuntea syyllisyyttä, ylihuolehtia, kontrolloida kaikkea ettei mitään ikävää pääse sattumaan kun et saa epäonnistua. Mitään heikkoutta, inhimillisyyttä ei ole saanut olla. Olenko ihminen ollenkaan.
Olen tuntenut syyllisyyttä ja häpeää ahdistuksestani, kun ihan kummat asiat ahdistaa. Paimenpojan napsutus on yksi sellainen. Ahdistaa jos se napse loppuu,silloinhan se vehje ei toimi eikä anna sähköä. Lapsuudenkodissa olisi ollut maailmanloppu, jos joku vehje hajoaa. Sitä sai sitten hermoilla ja miettiä miten sen kertoisi, epätoivosesti jopa yrittää löytää vika ettei syntyisi isoa haloota.
Kerran hajosi pakastin.Isä haukkui sitten meidät naisväen, kun me ollaan kuulemma niin kovakourasesti käsitelty niitä pakasteita että se pakastin meni siksi rikki.Ihan käsittämättömiä syytöksiä ja kaikki oli jonkun syytä aina. Asioita ei vaan voinut tapahtua, vaan aina oli jonkun syy. Mutta koskaan ei ollut isän syy.
En voi mitenkään varmistaa etteikö se paimen menisi joskus rikki.
Mua ahdistaa kaikki jäte. Mietin kovasti mihin joutuu joku tavara kun se hajoaa. Kaatopaikalle on vaikea laittaa, kun tuntuu ettei se kuulu sinne. Ettei kaatopaikkoja pitäisi edes olla. Maailman tuhoutuminen pelottaa ja huolettaa. Ahdistaa oma osuuteni siinä. Kuinka suuri osuus maanviljelyksellä oikeasti on tässä asiassa. Tätä minä oon miettinyt monesti, itsekseni, ahdistuen. Lopulta oon alkanut vältellä koko asiaa, kun ei siihen mitään vastausta löydy.
Minussa on niin paljon solmuja ettei mun terapia-aika taida riittää noiden setvimiseen.Pelottaa sekin että se loppuu kesken, yhtäkkiä, varoittamatta. Olen siihenkin jo varautunut. Kuitenkin on niin paljon asioita jotka olen itse kantanut ja yksin kokenut. Niiden kanssa mun on elettävä, ja sen kanssa että niitä kaikkia ei tosiaankaan kukaan jaksa/halua/ehdi mun kanssa jakaa.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
En ymmärrä...
..miten saan hankittua asunnon.Miten pystyn yleensäkään lähtemään. Miten kestän sen loppuelämän kestävän yksinäisyyden..kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.
Kun joku silittäis edes vähän.Lohduttaisi.
Olen aikuinen ihminen, silti kaipaan lohtua ja hoivaa. En sitä että mua vältellään..millonkahan mun toiveet on ketään edes kiinnostanu. Onkohan kellään ollut millonkaan halua täyttää niistä yhtäkään.
Kaikki on aina: anna anna. Miellytä meitä. Jotakin vailla koko ajan, mutta kun itse tarvisi niin ei mitään. Ehkä jotain rippeitä mitä muilta jää, niiltä tärkeämmiltä.
Olen väsynyt.
Kun joku silittäis edes vähän.Lohduttaisi.
Olen aikuinen ihminen, silti kaipaan lohtua ja hoivaa. En sitä että mua vältellään..millonkahan mun toiveet on ketään edes kiinnostanu. Onkohan kellään ollut millonkaan halua täyttää niistä yhtäkään.
Kaikki on aina: anna anna. Miellytä meitä. Jotakin vailla koko ajan, mutta kun itse tarvisi niin ei mitään. Ehkä jotain rippeitä mitä muilta jää, niiltä tärkeämmiltä.
Olen väsynyt.
torstai 5. elokuuta 2010
Torstaita.
On ahdistanut kaks viikkoa putkeen ja itkettää. Oon yksinäinen, pettynyt ja huolissani. Tänne jää lehmät, kissat,koti, kaikki.En voi ymmärtää miten selviän.Olen luottanut liikaa.
Mun elämä menee näemmä näin. Yrität nousta jaloillesi aina vaan ja sitten taas nykästään matto jalkojen alta. Mitä enemmän yrität, sitä varmemmin satutat, sua satutetaan. Elämään ei kannata luottaa. Eikä ihmisiinkään yhtään sen enempää. Jos johonkin luotat, luota itseesi. Tosin itselleenkin voi valehdella 24/7.
Tämä on niin loppu, en jaksa enää säätää ihmisten kanssa. Ehkä mä nyt alotan sitten sen haaveilemani erakkotaipaleen. Minä en vaan yksinkertaisesti pärjää ihmisten kanssa.
Meille alkaa tässä syksyllä, viikon-parin sisällä, "perhe"terapia. Siellä selvitetään asioita, mikä meni pieleen..sitten ehkä pystyy päättämään erotaanko vai jatketaanko yhdessä. Luulenpa että puhumista riittää, kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon kaikkea. On asioita jotka käsitin anteeksiannetuksi ja selvitetyksi mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Siis asioita, tekoja jotka olen saanut anteeksi..
muka. Jotenkin minä en jaksa uskoa tuon terapian voimaan, että se mitään muuttais enää. Jos en olisi näin kiltti, lopettaisin kaikki, lääkityksen, oman terapiani. Ottaisin sen mikä siitä tulee. Joko elää tai sitten kuolee. Hittoako tässä. Mutta en voi sitä tehdä kun siitä tulis muille mielipahaa.Kun minä välitän muista enemmän kuin itsestäni.
Mun pyrkimykset on ehkä ollut viime aikoina päästä pois tuosta miellyttämisestä, mutta se on näkynyt vaan vihana ja uhmana. Jonkinlaisena jääräpäisyytenä. Olen varmasti ollut aika luotaantyöntävä, kun en tahdo aina antaa kun joku jotakin keksii pyytää. En ole jaksanut antaa. Koin vakisuhteen kuitenkin niin läheiseksi, turvalliseksi suhteeksi että siinä jos missä uskallan kokeilla..pieleen meni.
Jos joku tekee jotakin vastentahtoisesti, se saa mun karvat pystyyn. Tuntuu että J ei itsekään sano suoraan jos se ei jotakin tahdo tehdä tai sitä tympäsee tehdä. Sitten oon lakannu pyytämästä kun tuntuu että oon vaan vaivaksi, että se tekee asioita velvollisuudesta, ei siksi että se oikeasti haluais. Jos oon pyytänyt, se tuntuu niin vaikealle ja koko ajan pitää pyytää anteeksi kun vaivaa.
En tiedä onko nyt myöhästä näitä alkaa miettiä..omaa oloani kai yritän helpottaa tässä.Näitä vuodatuksia varmaan tulee vielä lisää..tekisi mieleni pyytää sitäkin anteeksi.
Täältä tähän.
Varpuk
Mun elämä menee näemmä näin. Yrität nousta jaloillesi aina vaan ja sitten taas nykästään matto jalkojen alta. Mitä enemmän yrität, sitä varmemmin satutat, sua satutetaan. Elämään ei kannata luottaa. Eikä ihmisiinkään yhtään sen enempää. Jos johonkin luotat, luota itseesi. Tosin itselleenkin voi valehdella 24/7.
Tämä on niin loppu, en jaksa enää säätää ihmisten kanssa. Ehkä mä nyt alotan sitten sen haaveilemani erakkotaipaleen. Minä en vaan yksinkertaisesti pärjää ihmisten kanssa.
Meille alkaa tässä syksyllä, viikon-parin sisällä, "perhe"terapia. Siellä selvitetään asioita, mikä meni pieleen..sitten ehkä pystyy päättämään erotaanko vai jatketaanko yhdessä. Luulenpa että puhumista riittää, kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon kaikkea. On asioita jotka käsitin anteeksiannetuksi ja selvitetyksi mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Siis asioita, tekoja jotka olen saanut anteeksi..
muka. Jotenkin minä en jaksa uskoa tuon terapian voimaan, että se mitään muuttais enää. Jos en olisi näin kiltti, lopettaisin kaikki, lääkityksen, oman terapiani. Ottaisin sen mikä siitä tulee. Joko elää tai sitten kuolee. Hittoako tässä. Mutta en voi sitä tehdä kun siitä tulis muille mielipahaa.Kun minä välitän muista enemmän kuin itsestäni.
Mun pyrkimykset on ehkä ollut viime aikoina päästä pois tuosta miellyttämisestä, mutta se on näkynyt vaan vihana ja uhmana. Jonkinlaisena jääräpäisyytenä. Olen varmasti ollut aika luotaantyöntävä, kun en tahdo aina antaa kun joku jotakin keksii pyytää. En ole jaksanut antaa. Koin vakisuhteen kuitenkin niin läheiseksi, turvalliseksi suhteeksi että siinä jos missä uskallan kokeilla..pieleen meni.
Jos joku tekee jotakin vastentahtoisesti, se saa mun karvat pystyyn. Tuntuu että J ei itsekään sano suoraan jos se ei jotakin tahdo tehdä tai sitä tympäsee tehdä. Sitten oon lakannu pyytämästä kun tuntuu että oon vaan vaivaksi, että se tekee asioita velvollisuudesta, ei siksi että se oikeasti haluais. Jos oon pyytänyt, se tuntuu niin vaikealle ja koko ajan pitää pyytää anteeksi kun vaivaa.
En tiedä onko nyt myöhästä näitä alkaa miettiä..omaa oloani kai yritän helpottaa tässä.Näitä vuodatuksia varmaan tulee vielä lisää..tekisi mieleni pyytää sitäkin anteeksi.
Täältä tähän.
Varpuk
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)