Maanantai.

Viime yönä oli kamala ukonilma. Pelotti ja ahdisti. Onneksi J oli kuitenkin vieressä.

Otin nokoset.Tein ruokaa, huonoa sellaista.

Mietin osastojaksoa. Totesin että en uskalla lähteä kotoa. Varsinkaan kun en tiedä mikä mua odottaa ja millon pääsen takasin. Eilen illalla lähdin lenkille. Kuvittelin että naapurin kesämökkiläiset olis jo menneet kotiinsa.No eipä olleet ja palasin kesken takaisin. En kestä nähdä ketään. Sitä hymyilyä, esittämistä että kaikki on ok.

Haluaisin pyydellä koko ajan anteeksi kaikkea.Huonoa ruokaa, sitä etten pysty tekemään mitään gourmettia. Sitä että olen huono emäntä ollut. Sitä että lehmiä sairastuu enkä voi tehdä niille mitään, en voi auttaa enkä parantaa. Sitä että olen huono kaikessa tärkeässä. Ihmissuhteissa olen ihan onneton. (Tosin eihän mulla niitä enää olekaan, ihmiset vaan roikkuu mukana.Ne ketkä jaksaa roikkua.)En ole kiinnostunut.

Oon paennut itseäni aivan liian kauan. Kaikkea ikävää joka on painettu jonnekin piiloon. Uskonut että mä edistyn, luullut että näin on hyvä. Vittu mitä hapatusta. Tämän takia mä menetän kaiken. Tai en minä tiedä mitä minä menetän. Voiko tapahtua ihme ja näin hirvittävää ihmistä voisi vielä rakastaa. Ja että hirvittäväkin ihminen osaisi rakastaa.

Minä en ole helppo kumppani. Aika pienen hetken oon elämässäni ollut onnellinen. Suurin osa elämästä on ollut sitä, että en voi tuntea mitään. En ole tiennyt mitä saan tuntea. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut mun tunteistani,enkä tiedä milloin niistä saa puhua, saako niitä näyttää. Uskaltaakokaan.

Olen yrittänyt vaan pärjätä ja olla niinkuin muutkin, yrittänyt ns. käyttäytyä. Unohtaa kaiken mitä sisällä on, mitä mielessä liikkuu. Älä kysy, älä pyydä, älä puhu. Pärjää, tiedä ja onnistu. Tuon sain lapsuudenkodista evääksi. Eihän noilla eväillä kovin kauas voi päästä. Kun pitää vain aina tietää ja osata kaikki asiat, ts. olettaa ja sitten tulkita asiat väärin. Tuntea syyllisyyttä, ylihuolehtia, kontrolloida kaikkea ettei mitään ikävää pääse sattumaan kun et saa epäonnistua. Mitään heikkoutta, inhimillisyyttä ei ole saanut olla. Olenko ihminen ollenkaan.

Olen tuntenut syyllisyyttä ja häpeää ahdistuksestani, kun ihan kummat asiat ahdistaa. Paimenpojan napsutus on yksi sellainen. Ahdistaa jos se napse loppuu,silloinhan se vehje ei toimi eikä anna sähköä. Lapsuudenkodissa olisi ollut maailmanloppu, jos joku vehje hajoaa. Sitä sai sitten hermoilla ja miettiä miten sen kertoisi, epätoivosesti jopa yrittää löytää vika ettei syntyisi isoa haloota.

Kerran hajosi pakastin.Isä haukkui sitten meidät naisväen, kun me ollaan kuulemma niin kovakourasesti käsitelty niitä pakasteita että se pakastin meni siksi rikki.Ihan käsittämättömiä syytöksiä ja kaikki oli jonkun syytä aina. Asioita ei vaan voinut tapahtua, vaan aina oli jonkun syy. Mutta koskaan ei ollut isän syy.

En voi mitenkään varmistaa etteikö se paimen menisi joskus rikki.

Mua ahdistaa kaikki jäte. Mietin kovasti mihin joutuu joku tavara kun se hajoaa. Kaatopaikalle on vaikea laittaa, kun tuntuu ettei se kuulu sinne. Ettei kaatopaikkoja pitäisi edes olla. Maailman tuhoutuminen pelottaa ja huolettaa. Ahdistaa oma osuuteni siinä. Kuinka suuri osuus maanviljelyksellä oikeasti on tässä asiassa. Tätä minä oon miettinyt monesti, itsekseni, ahdistuen. Lopulta oon alkanut vältellä koko asiaa, kun ei siihen mitään vastausta löydy.

Minussa on niin paljon solmuja ettei mun terapia-aika taida riittää noiden setvimiseen.Pelottaa sekin että se loppuu kesken, yhtäkkiä, varoittamatta. Olen siihenkin jo varautunut. Kuitenkin on niin paljon asioita jotka olen itse kantanut ja yksin kokenut. Niiden kanssa mun on elettävä, ja sen kanssa että niitä kaikkia ei tosiaankaan kukaan jaksa/halua/ehdi mun kanssa jakaa.