Paskan maanantain vuodatus

Pelkään ja uskon että minusta tulee lopulta samanlainen kuin omasta äidistäni. Ihminen joka ei tiedä mitä haluaa, eikä taida halutakaan mitään. Ei usko pystyvänsä mihinkään itse ja elää vain toisten kautta. Minäkään en taida löytää sellaista työtä joka olisi mulle sopiva, otan vaan aina sen mitä on tarjolla.Minä en halua. Haluan olla normaali. Vaikka minä taidan olla niin kieroon kasvanut ettei mua enää voi oikaista. Minä jaksoin kun joku välitti minusta ja olin tärkeä. Ainakin luulin olevani. Nyt minä en saa mitään otetta. Psykiatri painostaa että pitäisi muuttaa lähemmäksi psykiatrian polia että en jäisi sitten eron tullessa niin yksin ja voisivat auttaa. Miten ne muka voi. En minä halua olla mikään potilas vaan haluan normaalia elämää. Kaupungissa mua ei kukaan tunne, ei tervehdi edes. No ehkä se kaupan kassa.

Minun elämäni alkaa aina pyöriä yhden asian ympärillä.

Muistan lapsuudestani kuinka jotkut asiat oli hirveän merkittäviä muka. Kuten se että mummoa kävi joku sen lapsista katsomassa. Se miten joku toinen teki asiat ja mitä siitä seuraa. Aina kaikesta seurasi jotakin. Isän sisarusten vierailut olivat painostavia vaikka en oikein tajunnut miksi. Mummo asui samassa talossa mutta oli oma sisäänkäynti ja omat tilat, eikä niiden kanssa tarvinnut mitään edes puhua.
Ei tainnut olla niilläkään sisarusten välit kunnossa. Mummon kuolemastakin riideltiin, kenen syy se oli vaikka mummo kuoli ihan luonnollisesti. Koko ajan syyttelyä ja syyttelyä puolin ja toisin. Helvetti.=(

Mistä sen rakkaudenkin tunnistaa? Kaikki tunteet tuntuu painuvan pelon alle. Koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan että rakastaa minua. Enkä minä ole edes harkinnut sanovani sitä ääneen, en ole mokomaa edes tiedostanut.

Voiko elämä olla pelkkää pettymystä. Sitä ettei kukaan huomaa kuinka huono on olla. Ei huomaa minua yleensäkään. Koko elämä mennyt samoin. Kukaan ei huomaa. Ihan sama onko sulla huono olla vai hyvä olla vai kenties reikä päässä. Kaikki ummistaa silmänsä tai kääntää selän. Voi että mä vihaan. Äitikään ei koskaan olisi halunnut mitään, ei edes pitänyt sylissä. Kuinkahan vaikeaa sille on ollut vaihtaa mulle vaippoja kun olin vauva. Varmaan se lykkäsi sitäkin viimeseen asti. Teki vaan itelleen tärkeitä asioita. Katsoi televisiota.

Suututtaa kun kukaan ei auta. Turha sitten mitään odottaakaan jos ei itsekään viitsi mitään. Turha kenenkään kitistä että tiskipöytä on täynnä astioita. Tai yhtään mitään mihinkään. Jos ei kukaan anna mulle, en minäkään anna kellekään. Piste.

Minä oon koko ikäni antanut toisille mitä ne tarvii. Olen kuunnellut hiljaa peläten asioita jotka ei kuulunut mulle enkä ymmärtänyt, joista isä raivosi. Kuinka se haukkui kaikki ja löi äitiä ja rikkoi tavaroita. Rikoit mun säästöpossunkin saatana.

Se aika jolloin olisi ollut aika etsiä ystäviä, viettää aikaa niiden vähienkin kavereiden kanssa, seurustella, meni vanhempien hyödyksi. Kun te tarvitsitte mua muka enemmän kuin minä itse. Se aika jonka olisi pitänyt olla "parasta" aikaa. En saanut olla lapsi enkä nuori,lapsuus kesti ehkä 6 vuotta. Kukaan ei puhunut mun kanssa asioista. Ei miettinyt mun kanssa mitä alan opiskella. Itsekseni sitten päätin että lähden opiskelemaan laitoshuoltajaksi, ajatellen pärjääväni. Olinhan kotona oppinut siivoamaan.(!!)Ei mulla ollut mitään hajua mitä siihen tarvitaan muuta kun ei kukaan kertonut. Minunhan piti vaan tietää kaikki valmiiksi eikä saa kysyä, ei uskaltanut kun ei tiennyt koska oli aikaa mulle. Eihän sitä aikaa sitten koskaan ollut, mulla oli kyllä aikaa muille.

No kuinkas sitten kävikään. Opiskelupaikka oli 100 kilsan päässä kotoa, ja sinne minä sitten lähdin asuntolaan asumaan 16-vuotiaana. Minä joka en ollut ollut montakaan yötä poissa kotoa. Itkuhan siitä tuli sitten ja ikävä parin päivän sisällä. Soitin että hakisivat minut kotiin, en voi olla. Kuinka ollakaan, ei ne olisi oikein ehtineet mua hakea, äiti sanoi että kyllä siellä nyt vaan pitää koittaa pärjätä. Soitin uudestaan seuraavana päivänä, ja sitten ne pitkin hampain suostui hakemaan. Oliskohan ne pitäneet mut siellä koko kolme vuotta? "tuu kotiin miten parhaiten pääset jos pääset mutta älä häiritse meidän työntekoa". Kauhean huono omatunto oli koko sen matkan kotiin, muistan sen vieläkin.

Vanhemmat sitten saivat päähänsä että voisin mennä omalla paikkakunnalla olevaan puutarhaoppilaitokseen. No minähän pääsin sinne, naapurin avustuksella kun oli työssä siellä. Eihän mulla ollu varaa kieltäytyä. Sinne oli vain helkkarin vaikea kulkea, kun busseja ei mennyt sopivasti. Isä kuljetti mua sinne joka aamu, ja sitä vitutti välillä ja haukkui mua kun mua pitää kuljettaa eikä se pidä mun käytöksestä. Ja mulla oli itellä vaikea olla sen kyydissä kun en mitään uskaltanut sanoa. Syyllisyys alkoi sitten vaivata aina vaan enempi eikä muutenkaan kiinnostanut edes koko puutarha-ala. Hyvin pitkälti inhosin sitä. Lopetin sen sitten ensimmäisen vuoden jälkeen eikä mitään jatkosuunnitelmaa ollut. Isä haukkui kuinka asun ilmaiseksi kotona ja laiskailen. Sitten piti taas tehdä helvetisti töitä kotona, kuunnella haukkuja ja tehdä lisää ettei haukuttais. Edelleenkään mun kanssa ei kukaan puhunut mistään eikä mun elämälle löytynyt suuntaa. Se oli vaan siinä kotona, mun elämä. Työllistämiskursseja, joitakin työharjottelupätkiä. Haukkumista. alistamista ja riitelyä. Alemmuudentunteita, kateutta, syrjintää. Vuosia. En uskonut edes pystyväni asumaan omillani, kun ei ollut töitäkään enkä uskaltanut/osannut niitä edes hakea.

Eräs ohjaaja yhdellä kurssilla sitten kysyi haluaisinko asua kenties omillani, kun tuli puheeksi asuminen. Ikääkin mulla oli jo yli 20. Ohjaaja sanoi että siitä vaan, jos kerran haluat. Niin minä sitten rohkaistuin ja aloin ettiä asuntoa.

Äiti ehotti että hae kunnalta vuokra-asuntoa (tietenkin, eihän mitään voi itse hankkia vaan yhteiskunnan pitää elättää ja huolehtia). Minä hain, ja sainkin. Mutta vanhempien piti tietenkin vähän lisää sotkea asiaa. Mulla ei ollut omaa puhelinta, vain vanhempien lankapuhelin. Aikani odottelin yhteydenottoa sieltä ja harmitti kun ei mitään kuulunut. Menin sitten yksi päivä kysymään asiaa paikan päältä. Sieltä sanottiin että asunto on luvattu, mutta kukaan ei ole vastannut puhelimeen kun on yritetty soittaa. Ite en ollut päivisin kotonakaan vaan siellä kurssilla. Ne ei vastanneet puhelimeen, kun eivät halua puhua asiakkaiden kanssa (isän yrityksellä ei ollut omaa liittymää). Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Minä olen tyhmä, en mitään oikein tajunnut. Ei voi tajuta jossei koskaan saa tilaisuutta ajatella omillaan. Koko ajan viedään kuin pässiä narussa. En tajua miksi edes kirjotin tästä. Häpeän sitä kaikkea.

Te veitte sen ajan multa, käytitte mua hyväksenne ja minä maksan siitä sillä että en osaa olla kenenkään kanssa ja olen ikäni yksinäinen. Siitäkin sinä isä minua syytit, että olen yksinäinen, jo ala-asteella. "Mitäs olet tuollainen".

Nyt te pilaatte tämänkin ainoan asian jota elämääni olisin halunnut. Pitääkö teidän tosiaankin sotkea kaikki mun asiani. Miten käy jos muutan omilleni? Hyökkäättekö te sillonkin mun kimppuuni, kun "et pärjää yksin". Matkustatte varmaan sen vitun 300 kilometriä vain näyttämään toteen sen ettei minusta ole mihinkään ilman teitä eikä oikein teidän kanssannekaan. Ihan vaan itsenne takia. Matka joka on tähän asti ollut täysin mahdoton kulkea. Suljette mut aina pois, mitä tahansa minä pyydänkin. Teillä on aikaa hoitaa lapsenlapsianne. Terveiden vanhempien lapsia. Entä jos mulla olisi lapsia? Ette te tulisi koskaan. Kävisitte kerran katsomassa vastasyntynyttä ja siinä se. Silloinkin arvostelisitte meille muita maanviljelijöitä kun ette voi sietää niitä. Mulla on vihanen ja katkera olo ja en pyydä sitä anteeksi. Enkä pyydä mitään mitä tässä kirjoitin.