Oliskohan sittenkin paras, että eristäytyis ihan kokonaan. Ettei tietäis toisten menemisistä tuon taivaallista, ehkä sitten ei muistais aina kuinka yksinäinen onkaan. Kun tuntuu että kaikki ympärillä elää ja itse ei koskaan. Jos sulkisi silmänsä siltä. Oisko elämä helpompaa kun ei myöntäis olevansa yksinäinen, lakaisisi vaan maton alle asian mille ei voi oikein mitään.
Se mitä kaipaisin, ei olisi mitään tekemistä. Haluaisin vaan istua ja jutella. Mikään syöminenkään/juominen ei olisi paha, mutta mitään humalaa en hae. Kuunnella muiden juttuja välillä. Jotain muuta kuin työjuttuja. Olla seurassa, ihan rauhassa, ilman mitään paineita.
Vaikka mitä minä puhuisin. Kävin eilen naapurikunnassa hierottavana ja sattu ihan helkkaristi. Alaselkä jumissa ja ärtynyt lonkan limapussi. Ketä kiinnostaa. Sitä ennen oon käynyt välillä terapiassa ja lopun aikaa itkenyt kotona tai kattonut televisiota ja syönyt karkkia, popcornia ja juonut Spriteä. Kirjottanut blogiin ja paperille tuntojani. Maannut sängyssä pitkään aamulla kun en kykene nousemaan. Itkisin varmaan sitten sielläkin lopulta. "Ei mulla oo mitään kiinnostavaa puhuttavaa. Pyydän anteeksi, lähden käymään Kiinassa, niin on sitten jotain erikoista kerrottavaa. Kiitos ja hei." Helvetti. Voisin tietenkin luennoida kuinka meidän vessasta tulee taas kamala viemärinhaju. En välitä. En ainakaan niin paljoa että tekisin asialle jotakin. Oonhan tuota jo tarpeeksi monta vuotta tuskaillu enkä osaa asiaa ratkaista. Hoitakoon isäntä itse mökkinsä. Tai vaikka anoppi. Ihan sama. Pistän pyykkipojan nenään.
Just tämä on vituttanu aina, kun mun oletetaan hoitavan asiat. Näin on ollu jo lapsesta asti. Kyllä Varpuk hoitaa kun vaan annetaan olla. Ehe. Enpä hoida. Jos menin kylään vanhemmilleni, sielläkin sain alkaa siivota kun hävetti se sotku. Aivan kuin ne odottaisi että joku tulee ja siivoaa. Hyväksikäyttöä parhaimmillaan kun itse ei viitsi, ja minä vielä suostuin automaattisesti.
Minä en kyllä ymmärrä ihmisiä juuri ollenkaan. Johtuneekohan siitä että en ymmärrä itseäni. Aina mietin kaikista että voiko noin tehdä. Se hermostuttaa kun en tiedä miksi ne tekee noin. Sitten alan miettiä miten itse tekisin kyseisen asian ja ahdistun. Kun itse olen oppinut tekemään asian tietyllä tavalla ja jos joku tekee toisin, tulen epävarmaksi siitä teenkö itse nyt oikein. Jos tuo toinen tietääkin paremmin, se varmasti tietääkin. Minun tapani viikata pyykit on varmasti se väärä, samoin lakanoiden vaihtoväli taikka siivousväli, tavat siivota ja välineetkin on varmasti väärät. Oliko tarpeeksi sekava selostus..
Hieronnassa käynti kyllä virkisti kummasti vaikka olikin aika tuskallista. Tosin tuo tuska oli ihan tuttua, eikä mitään verrattuna kokemaani henkiseen tuskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti