Tiistaita.

Terapiapäivä. En muista yhtään mistä puhuttiin. Jee.

Sain hyvän vinkin anonyymilta..tai ainakin se kuulostaa hyvälle. Istua vierekkäin ja kertoa kaikki hyvät asiat toisesta, mistä toisessa tykkää ja arvostaa. Vain hyvät asiat.

Löytyisikö niitä? Kaiken pettymyksen,surun ja masennuksen alta. Repisikö se auki jotain jota pitäisi yrittää sulkea että selviää eteenpäin. Tuliko tämä nyt liian myöhään.

Tunnen olevani ihan idiootti. Toiset selviää tämmösestä periaatteella: yli on päästävä ja elämä jatkuu. Minä itken samaa asiaa viikkotolkulla.Kuukausia. En väitä etteikö muutkin sure.

Minä en vieläkään halua erota, tosin multahan ei kysytä. Kun minä välitän, itsestäni ja toisesta. En tiedä tuliko tästä, oliko tämä koskaan edes rakkautta. Toisaalta en voi olla ajattelematta, voisiko tästä vielä tulla joskus jotain. Olisko minunkin tunteilleni sijaa jonain päivänä. Että pystyisin ne kertomaan, ja toinen pystyisi ottamaan ne vastaan. Koen että mun olisi saatava olla riittävän turvassa että voin kertoa tunteistani. että toinen ei karkaa eikä mene muualle, tärkeämpiin toimiin.

Minä pelkään ihmisten reaktioita, enkä aina, en juuri koskaan uskalla kertoa kaikkea mitä haluaisin. Varsinkaan jos on kyse jostakin herkästä asiasta. Kuten tunteista. Siinä on aika rotkon reunalla jos jotakin kertoo ja toinen loukkaa sitten tahattomasti tai tahallaan. Ei sitä koskaan uskalla kertoa. Ihmeen paljon olen tänne uskaltanut kirjoittaa asioitani, tosin usein pelkään lukea kommentteja, jos siellä onkin jotain ikävää. Sama pätee tekstiviesteihin.

Muistan kuinka teininä pyysin innoissani joululahjaksi erästä musiikkivideota. No äiti ei sitten tykännyt ajatuksesta yhtään ja sanoi tylyyn, lähes vihaiseen sävyyn: "ei varmasti sellaista". Teilasi heti tuosta vain. No en sitten saanut. Tämä nyt oli aika vähäpätöinen asia, mitehän olisi käynyt jos olisin erehtynyt sanomaan jotakin oikeasti merkityksellistä. Kuten että rakastaa. Tai edes välittää. Tosin minun tunnekapasiteettini käsittää vain välittämisen, minä en tiedä mitä on rakkaus. Se välittäminenkin näkyy lähinnä käytännön tasolla, hyvinä tekoina,huolehtimisena, kosketuksena. En minä itsekään ole saanut sen kummempaa.

Minusta tämä suhde loppuu ennenkuin alkaa. Nyt tuntuu ettei tässä edes yritetty kunnolla ja olen vihainen. Minä en tiedä miksi mulla oli niin hankala olla että kiukuttelin ja purin pahaa oloa. Syyttäähän voi vaikka ketä ja vaikka mitä.

Luulen, että tuo työ oli iso syy ahdistukseen. Tai ennemminkin se, että pitäisi pystyä ja jaksaa. Ja sairasloma. Pariterapiassa todettiin että yhdessäolo tulee sen työn ja tekemisen kautta maatiloilla..mutta entäs kun et pysty työhön? Tai haluat käydä työssä jossain muualla? Onko aina ero edessä? Minusta on tuntunut kauan jo että en pysty, en osaa. Syytin itseäni siitä, vaikka taisin olla kuitenkin aika uupunut kaikesta huolimatta. Cipralexia syytän tuosta väsymyksestä. Työhönpalaaminen ja vastuunotto noin isosta karjasta pelotti. Entä jos en pystykään? Enkä ollut varma paikastani, saanko olla ja jäädä, kelpaanko. Toisaalta tunsin koko ajan etten kelpaa ja olen jotenkin liian huono ja riittämätön enkä pysty. On ollut tilanteita joissa koen tulleeni vähätellyksi eikä mua ole otettu vakavasti. Ettei mua edes haluta kuulla. Niinkuin tässä erossakin.

Ja se eläimistä luopuminen..Muutenkin tässä työssä on paljon sellaista josta en ole ylpeä. Niin raadollista ja tunnen huonoa omaatuntoa.

Teenköhän minä sittenkin tyhmästi jos jään tuonne kirkonkylälle asumaan. Ahdistaa. Vaikka sama kai se on missä minä asun, kun ei mulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ole. Vaikka työterveyslääkäri kehotti jo pari-kolme vuotta sitten tekemään viisivuotissuunnitelman. Enpä ole tehnyt. Aika vaikeaa oli silloin ja on vieläkin. Veikkaanpa että viiden vuoden päästä asun edelleen siinä samassa kämpässä ja käyn terapiassa, taikka olen pysyvällä eläkkeellä ja ilman terapiaa. Tai olen kuollut.

Olipas taas kärpässienen makunen postaus.