Istun tässä taas itekseni. J polkee rehua siilolla. Tänään, 11.8. 8 vuotta sitten alkoi tämä meidän tarina. Vai onko se vielä edes alkanut. Loppuuko ennenkuin alkaakaan kunnolla.
Vanhin veljeni tulee huomenna perheineen pariksi päiväksi. Ehkä saan hetkeksi muuta ajateltavaa.
Mun yksinäisyyteni taitaa olla kroonista lajia. Ehkä se on perua jo lapsuudesta, kun ei ole sellaista "luottohenkilöä" ollut eikä muutenkaan kukaan tuntunut välittävän.Ei ollut aikuisia saatavilla. Pidettiin vaan huoli itestämme miten osattiin, eli ei paljon mitenkään, kunhan pärjättiin jotenkin. Ei halattu, ei kosketeltu, ei pidetty sylissä. Jos koskettiin, se oli lähinnä sisarusten keskinäistä tappelua. Tuntuu ettei mikään täytä sitä tyhjiötä enää. Ja miten voisikaan. Kaipaan usein ihmistä joka on läsnä.
Muistan kun ala-asteella ollessani meillä kävi jostain syystä kodinhoitaja..silloin munkin kanssani joku jutteli. Hiukan hävetti se kun halusin huomiota. Vielä nykyäänkin hävettää kun huomaan puhuneeni liikaa.
Kotiavun saaminen tuntui olevan huono, hävettävä asia. Isä syytti äitiä siitä, että se ei pystynyt hoitamaan kotia. Kai se häpesi..vaikka äiti oli kyllä töissäkin silloin, muistaakseni. Mitäpä isä ei olisi hävennyt.
Vanhemmat on olleet aina sitä mieltä että ihmisessä ei voi olla mitään itsessään eikä se voi saavuttaa mitään omin avuin. Että jotkut ihmiset vain ovat "köyhiä" ja arvottomia, luusereita, ellei heillä käy hyvä säkä, ts. löydä rikasta puolisoa. Tämä katkeroittaa, eivätkä ne tajua missä suossa rämpivät. Kateellisina pohtivat ikänsä miksei heille suotu samaa mitä muille. Minä en oikeasti jaksa sitä elämää. Kuinka sellaisessa perheessä voi kasvaa muutenkuin kieroon?
Minusta ei ainakaan tule tämän kummempaa, tämän parempaa. Minä oon vain minä. Kaikki mitä minussa on tärkeää, on sisälläni. On oma häpeänsä jos ei sitä opettele näkemään.
Tiistaina olisi ensimmäinen yhteinen terapia. Ihmeen nopeasti järjestyi, saattaa mennä kuulemma kuukausikin helposti.
Nyt ota onkeen nuo neuvot, joita edellisen viestin kommentoija antoi... positiivisella mielellä terapiaan ja eteenpäin, negatiivisella ei ainakaan parempaan päästä. Johonkinhan se sun ja J:n suhde on alunperin perustunut, pitää vain kaivaa se esiin sieltä harmaan arkimönjän alta.
VastaaPoistaEn ihmettele sun tunneongelmia tuollaisen kodin ja nuoruuden jälkeen, mutta yritä olla alistumatta sulle asetettuun raamiin! Yllätä kaikki sillä, että et noudatakaan sitä kaavaa, mihin muut koittaa sinut saada, ja minkä lopputulos on selvillä.
Se, että J. lähtee sun kans terapiaan, on jo valtava askel mieheltä, ja tosiaankin merkki siitä, että hän tahtoo pitää sinut ja jaksaa kanssasi. Jotkut miehet tuntuu olevan ihan ääliöitä (kuten sinun isäsi??) eikä tajua muuta kuin oman itsensä (jos sitäkään) ja sen, miltä kuuluu näyttää ulospäin, ja vielä kuvittelevat, että jos julkisivu on hyvin, kaikki on hyvin. Luultavasti jo sinun äidilläsi on ollut vittumaista, ja se on vetänyt "huonoutensa" päälle kuoren, joka on imeytynyt sisään asti. Lapset on vaan olleet, eikä niiden henkisyyttä ole kukaan ajatellut - ei edes sitä, että ne on IHMISIÄ. Ne on tehty vain, koska ovat sattuneet tulemaan tai siksi, kun lapsia kuuluu olla normiperheellä.
Sitten, kun lapset on aikuisia, niiden pitäs kaikesta välinpitämättömyydestä ja kaltoinkohtelusta huolimatta kunnioittaa vanhempiaan (jotka ei oo sitä ansainneet) ja tuottaa HEILLE kunniaa. Ja PÖH.
Olet parempi kuin vanhempasi!