Jouluahdistusta.

Viime viikon tiistaina minut kirjattiin pois osastolta. Olin ollut torstaista asti koelomalla ja tiistaille sovitussa psykiatrin ja terapeutin ja minun tapaamisessa sitten sovittiin mahdollisesta uloskirjauksesta. Olin tullut siihen tulokseen että riittää osastoa mulle, tosin ehkä olis ollut viisasta olla siellä joulun yli, ehkä ei. Kuitenkin se yksinäinen kotijoulu olisi ollut joskus edessä.

Mulla on ollu jouluahi päällä ja jatkuu vaan. Kävin keskiviikkona kylässä J:n veljen ja avokin H:n luona, se tuntui virheeltä jo lähtiessä vaan kun oli tullut luvattua niin menin sitten. H mietti siellä kovasti joululahjoja sukulaisille ja mulle iski tajuntaan aika kovasti se että minä en kuulu enää siihen porukkaan, etten kuulu enää mihinkään. Mietti J:llekin lahjaa ja pohti sitä ääneen. Mitä hittoa siihen voi sanoa. Ei ehkä olisi tarvinnut sanoa yhtään mitään, mutta sanoin kuitenkin että on sillä varaa ostaa kaikki mitä tarttee ja se ostaa sen, ostaa vaikka ei tartteiskaan välttämättä. Tuli sellainen olo että mulle hankitut lahjat on ollut välttämätön pakko, että on ollut pakko hankkia kun J:lle haluttiin antaa. Aika vähän minä taisin merkitä. Olinko ihmisenä yhtään mikään.

Joulurauhan julistuksesta alkoi taas oma episodinsa, kun ei ollut ketään kenen kanssa jakaa se, minulle se on tärkeä osa joulun viettoa. Joulun vietin kotona, kun en vanhemmillekaan halua enkä pysty mennä. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan vaan häpeä kaikkea mennyttä kohtaan, häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, ihan lapsesta asti. Olisin halunnut viettää perhejoulun, mutta koen ettei mulla ole sellaista perhettä kenen kanssa viettää sitä. Tätä ei ymmärrä sellaiset joilla on perhe, luulevat että isä ja äiti ja sisarukset voivat korvata tämän. Ei ne mitenkään voi. Häpeää nousee siitäkin kun ei ole perhettä ja epäonnistui tässäkin ihmissuhteessa. Häpeän itseäni J:n silmissä, kuinka huonosti käyttäydyin, kuinka olen ruma ja lihava.Kuinka paljon tein virheitä.

Minusta on lähinnä säälittävää mennä isän ja äidin helmoihin, olemaan lapsi. Ei ne pidä mua aikuisena eikä ne edes huomaisi mua. Menisin vaan edelleen muiden mukana, siellä seassa. Yksilönä, ihmisenä mua ei ole siellä olemassa. Sentään itelläni on kunnioitusta itseäni kohtaan jonkin verran. Pakko kai sitä on ollakin kun ei sitä kellään muulla ole. Saisin seurata taas sivusta toisten iloa ja perhe-elämää, tietäen ettei musta ole siihen ehkä koskaan. Olen se (mielenvikainen) vanhapiikatäti joka asuu kissan kanssa ja joka löytyy varmaan joka suvusta. Kunpa olisin jotain muutakin.

Eilisessä terapiassa pohdittiin vanhempieni ja erityisesti isäni käytöstä mua kohtaan. Todettiin että heillä on kova syyllisyys siitä miten ne on mua kohdelleet ja siksi ne välttelee mua ja mun ongelmiani, eivätkä he ota vastuuta mistään. Isällä on tuntunut se syyllisyys olevan aina, kun joka kerta kun jotaki kerroin ja olisin kaivannut tukea, isä hyökkäsi mun kimppuun verbaalisesti. Kerran lapsena itkin sitä ettei mulla ole kavereita. Sen sijaan että isä olisi pohtinut mun kanssani mitä asialle voisi tehdä, se alkoi samantien syytellä mua: mitäs oot tuollainen, se on sun oma syysi.Joka helvetin asiassa sama juttu, aina hyökkäsi mun kimppuun sanallisesti ja lopulta usein jopa fyysisesti. Samoin se totesi useasti mun olevan hullu ja mut suljetaan laitokseen. Puhui tätä ihan totena siskollekin. No, nyt oon ollut laitoksessa ja taidan olla hullu edelleen. Ärsytti miten mielissään äiti oli siitä kun se kuuli mun "päässeen pois".Ihan kuin olisin ollut pakkohoidossa tai jotain. Sekin piti sitten selittää että ite minä sain sen päättää lähdenkö vai jäänkö, itehän sain sen hoitoon hakeutumisenkin päättää. Ei se kai tajua että voi olla muitakin laitoshoitoja kuin pakkohoito. Eikä se ota selvää kun on niin kova tarve paeta omaa syyllisyyttään.

Minusta tuntuu että elämä on ihan liian vaikeaa ja ahdistavaa enkä jaksa tätä kovin montaa vuosikymmentä katella. Ei tällaista voi jaksaa eikä mitään apua tunnu olevan. Kaikki järkyttää niin tavattoman paljon ja ahdistaa. Oon lähtenyt sellaiselle tielle jolta ei oo paluuta, onkohan se tie sittenkin liian raskas. Kun lopputulos olisi vanhalla tielläkin ollut ihan sama, haluttomuus ja väsymys elämään. Luulin meneväni oikeaan suuntaan, mutta toisella ihmisellä on, raadollista kyllä, oikeus vetää matto jalkojen alta ja suistaa sut vaikka kuolemaan. Ei tarvitse välittää. Miten helpolla jotkut pääseekään. Sitten on joku herkempi joka pesee kaiken jälkipyykin ja muut osapuolet saa jatkaa niinkuin ennenkin.



Ei edes omasta lapsestaan tarvitse pitää huolta.

Syksyn tuotoksia..osa 1

Eeron patalappu



Osastolla virkkasin näitä kyllästymiseen asti. Malli on Himppu-mummun patalappu.





Lapaset itselleni Isoveli-langasta. Varmaankin parhaiten istuvat lapaset ikinä.

Sokerina pohjalla tiskiluuttu! Hemmetin tylsää neuloa vaan tulipa kokeiltua, idea tuli Jämälangasta-kirjasta. En oikeastaan voi edes uskoa että ryhdyin tuohon, vaan eipä noille pikkukerille muutakaan käyttöä ollut.





Siinäpä noita.Laittaisin lisää vaan yhteistyö loppui taas Bloggerilla. Tuli muutenkin tosi tyylikäs postaus. :(

Ärh.

En tiedä mikä on, mutta kuvien siirto on nykyään hyvin vaikeaa ellei mahdotonta siirtää tänne bloggeriin. Olisi noita neuleita valmistunut taas vaan ei näytä onnistuvan. :/ Lataa ihan hiivatin kauan ja sitten ilmoittaa ettei sivua voida näyttää. Menee hermot. Kuvien siirot tökki vuodatuksessa niin siirryin tänne, vaan nyt tuntuu olevan ihan sama missä blogi on.

Ei mulla muuta.

Varpuk

Sunnuntaimietteitä..

En haluaisi olla J:lle vihainen mutta olen. Haluaisin toivoa hänelle kaikkea hyvää, mutta mun suusta tulee vaan ryöppy ilkeyttä. Entinen elämä oli vaikeaa ja raskasta, mutta nykyinen on silkkaa helvettiä. Minä toivoisin että voitaisiin vielä olla yhdessä.

Hoitotaho kuvittelee että pystyn tekemään surutyötäni osastolta käsin. Täällä omalla asunnollani se kaikki suru ja paha mieli on läsnä. Osastolla niitä voi paeta. En minä ainakaan osaa olla oma surkea itseni kun yksityistä tilaa ei ole.

Eilen kävin hakemassa loppuja tavaroitani vanhasta kodista ja käyttäydyin kuin mikäkin tollo. Mua satutti suunnattomasti nähdä kaikki se muutos mitä siellä oli tapahtunut. Tokihan entinen anoppi oli siellä käynyt heilumassa, oli ikkunaverhoja tuotu ja tyynyliinoja ja pesuaineita. Olikohan ehtinyt mun jälkeeni pöly edes laskeutua. Mattotelinekin oli siirretty, ei sekään tainnut mennä oikein. En tiedä mahdoinko tehdä koko aikana mitään oikein. Häpesin sitä etten ollut kyennyt pitkään aikaan, kuukausiin siivota kunnolla ja mun jälkiä piti tulla paikkaamaan. Kuulostaa nipottamiselta, tiedän. Jostain syystä se vaan loukkaa mua.Ehkä eniten se, että mua ei oteta huomioon.Vaikka ei kai sellaista voi odottaa kun on muuttanut pois ainakin fyysisesti, tosin mielestäni en ollut "täysin muuttanut" kun iso osa tavaroista ja kissakin oli vielä siellä. Siksi se sekaantuminen varmaan niin pahalta tuntuikin. Sain vahvistusta sille käsitykselle että en ole tärkeä vaan joku muu on mua tärkeämpi ja tarpeellisempi. Taidan olla vielä psyykkisesti "suhteessa".

Sekin oli aika paska tunne, kun tuntui että minä oon ollut joku äidin korvike. Kun minä poistun kuvioista niin mut voi korvata samantien jollakin joka hoitaa asiat miljoona kertaa paremmin. Etten ollut riittävän hyvä.Ja että elämä jatkuu ilman minuakin.

Minä taidan olla ainoa joka kärsii.Minä oon jokaisessa ihmisuhteessa se joka lopulta kärsii.En ymmärrä miksi J ei ole vihainen tai mitään. Sillä ei ole mitään sitä vastaan että oltaisiin kaverit (mitä se sitten tarkoittaakaan). Minä en voi ainakaan tässä vaiheessa kuvitella edes moista, kun en ymmärrä mitä tapahtui.Vaikka kuinka muistelen mitä on keskusteltu syistä, jotenkin mun pää vaiko sydän ei ymmärrä vieläkään. Mulla on varmaan joku suodatin päällä joka ei anna asian mennä perille enkä oikein usko ettei syy ollut minussa.

Nyt jälkeenpäin tajuan mitä hyvää siinä suhteessa oli.Nyt on vain liian myöhäistä. Kaikista hankaluuksista huolimatta J oli mulle lähinnä ystävää. En tiedä oliko se rakkautta oikein missään vaiheessa, en tunnista rakkautta, enhän ole sitä koskaan saanut. Ehkä se oli yksi epäonnistunut kokeilu. Olisi voinut onnistua paremmin jos asioista olisi voitu puhua. Erokaan ei välttämättä olisi näin kivulias. Puhumattomuus oli osin minun syytäni, liian herkästi otin itseeni ja puolustuskannan. Toisaalta J:llä ei puhumisen mallia ollut, ei siinä perheessä puhuttu asioista, ennemmin lyötiin vähän niinkuin leikiksi ja lakaistiin maton alle.

Illalla oli todella surkea olo. Hävetti ja suututti. Uni tuli joskus kahden jälkeen yöllä. Keskiviikkona olisi paluu osastolle, en haluaisi enää lähteä. Entisestä elämästä haluaisin edes osan takaisin. Tekisin mitä vaan että voisin hypätä aikakoneeseen ja muuttaa tapahtuneen paremmaksi. Muuttaisin itseni jos olisi taikasanat. Nyt mut on poljettu ja raavittu vereslihalle, ihmisarvostakaan en ole enää niin varma. Kaikki mistä varovasti uskalsi haaveilla ja elämäänsä suunnitella, pyyhittiin pois. Elämältä vietiin pohja kun vähänkin päätään sai pinnalle. Ymmärtääköhän J edes mitä teki. Mahtaako ymmärtää miten kovasti satutti.

Tänään täytin 33 v, onnea minä. Hyvä päivä olisi ollut päättää päivänsä, 33 vuotta paskaa on kai tarpeeksi. Multa on nukkumishalut menneet taas jonnekin hiivattiin ja unirytmi kanssa menossa päin prinkkalaa. En voi sietää nukkumaanmenoa yksin, en kestä yksinäisiä öitä.Yksinäisiä iltoja. Ei ketään kelle kertoa asioita, ihan tavallisia pikku juttuja, joitakin joista on ehkä iloinen, jotka voisi kantaa eteenpäin. Ei ole mitään mieltä tehdä asioita, viettää joulua, itsenäisyyspäivää. Jopa tv:tä on kurja katsoa yksin. En minä tämmöistä elämää halua. En kyllä tiedä onko musta enää uuteen suhteeseenkaan, en suostu enää kenenkään riepoteltavaksi. En usko että kestäisin enää uutta hylkäystä. Ehkä minusta ei keskeneräisyyksissäni ole edes kenellekään kumppaniksi.