Mietin tässä aloitanko ihan uuden blogin, vai vaihdanko vain nimeä.Kun puronvarsi on vaihtunut muihin maisemiin. Toistaiseksi olkoon näin ennallaan, muutoksia varmaankin on luvassa.
Takanani on 6 viikkoa psykiatrisella osastolla ja jatkoa on luvassa. Minulla tuli ns. astia täyteen ja meni ylikin. Koko vuosi on ollut hankala ja vastustanut on enemmän kuin tarpeeksi. Osastolla olen saanut etäisyyttä asioihin, päässyt surutyössä alkuun, vaikkakin aika kehnosti mutta kuitenkin. Nyt olen kuitenkin kotona (jos tätä kodiksi voi kutsua, asunto olisi kai parempi ilmaus. Sydän on kuitenkin vielä jossain muualla.)
Psykoterapiassani on ollut kahden kk:n tauko, terapeutin henk.koht syistä ja perheenlisäyksestä johtuen. Eilen sitten tapasimme taas. Sain sanottua asioita ääneen jotka on hiertänyt mieltä koko sen ajan. Aivan kuin jotain olisi auennut, joku pato. Illalla kirjoitin vihkooni (mulla on terapiavihko) pitkän pätkän ajatuksiani, tuntui että sitä tajunnanvirtaa pulppusi lakkaamatta.Jouduin lopettamaan kesken sen vuodatuksen.
Tänään hoitopalaverissa kerroin millaisen lähdön olen saanut lapsuudenkodistani aikanaan. Mua alkoi itkettää ihan kauheasti, en ajatellut että se voisi olla noin tuskainen muistella. Suorastaan häpesin sitä purkaustani, vaivoin sain sen loppumaan, olis tehnyt mieli vaan vollottaa sydämen pohjasta. Muutenkin musta tuntuu että mulla on paha mieli, ei vain tästä erosta vaan koko elämän pahat mielet purkautuu samalla, ihan lapsuudesta asti. Itkemistä riittää. Monena iltana onkin ollut naama turvoksissa ikävästä ja loukkauksesta.
Osastolla on ollut kaikenlaisia keskusteluryhmiä, rentoutusryhmiä, taideterapiaa, tietoisuustaitoharjoituksia. Nyt olen keskittynyt lähinnä taideterapiaan ja rentoutukseen. Taideterapia on ollut, sanoisinko mullistava kokemus. On upea tunne saada paperille juuri se mitä tuntee ja ajattelee sillä hetkellä. Vaikka se oliskin vain jotain ihme sykkyrää =D. Se taideterapeutti on todella rohkaiseva ja empaattinen persoona. Ne piirrokset käydään läpi porukalla, ja aina on takki kyllä ihan tyhjä sen jälkeen. Se palautekin mitä siellä ryhmässä saa on jotakin mikä kantaa vaikka mihin. Se palaute on ihan rehellistä ja oikeaa. Itse olen suorastaan hämmentynyt siitä että mua kehuttiin. Se on ihan outoa, en ole sellaista juurikaan saanut. Esimerkiksi oon kauan uskonut olevani negatiivinen valittaja. Nyt oon kuullut että en ole yhtään negatiivinen enkä valita, vaan puhun aiheista, jotka kuuluu tähän elämään, elämänkriisiin ja sairauteen. Se on ollut tosi hämmentävää. Eräskin ryhmäläinen sanoi mua huipputyypiksi. Olin pudota tuolilta =D. Miten ihminen jota on aina tallottu ja potkittu eikä oikein ole kelvannut kenellekään, onkin yhtäkkiä huipputyyppi. Nuo sanat oon kyllä "kätkenyt sydämeeni" ja tutkiskellut. Vaikka mun on kyllä vaikea, mahdoton ottaa oikein kunnolla vastaan, en tainnut edes kiittää, menin niin jumiin ja häpesin.
Lääkitystä on nyt muokattu ihan perinpohjin. Cipralex on loppunut ja tilalle on otettu pari viikkoa sitten Voxra, ihan uusi mielialalääke. Itse en siltä paljoa odota, mutta ei mua kuulemma voi jättää oikein ilman lääkitystäkään, se olisi kai jotenkin lääkärien etiikkaa vastaan tai jotain...Tuntuu vähän kummalle kun ei ole ollut mitään sivuvaikutuksia tästä lääkkeestä, toivois että olis edes niitä. =D Tai edes jotain. Seroquelia on nostettu illalla 25 mg:sta 150:een, ja tuntuu ettei nyt enää niin ahdista. Nyt sain aamuksikin otettavaksi 25 mg, kun on ollut aika vaikeita nämä kotilomat. Jos se rauhottaisi vielä lisää.Kokeilen.
Ensimmäisen viikonlopun olin osastolla rauhoittumassa. Kun seuraavalla viikolla kävin lomalla, aloin taas neuloa ja virkata. Itselleni. Ajattelin että nyt en enää neulo kellekään muulle. Moneen viikkoon en ollut kyennyt kotona oikein mihinkään, makasin vain sohvalla kauhusta jäykkänä. Ruoanlaitto etoi, valmisruoat on kyllä tullut käytyä läpi. Mutta siis, nyt neulon. Se ihan oikeasti lohduttaa, mieluiset värit ja pehmeys, se ajatus että tää on nyt mulle, vain mua varten. Että oon ansainnut sen kaiken.Se vielä lisää tunnetta siitä että minä pystyn ja osaan.
Mulle on tässä eroprosessin aikana alkanut tulla paniikinomaisia tuntemuksia, jonkinlaisia kohtauksia. Pelkään pahoin että se muuttuu paniikkihäiriöksi lopulta. Kämmeniä syyhyttää, hikoiluttaa, alavatsaan sattuu ihan kauheasti, niinkuin kuukautiskipuja.Pyörryttää ja korvissa soi. Viime viikonloppuna ahdistuin niin että aloin pelätä kamalasti, pelotti että ulkona hiippailee joku ja alkaa pyrkiä sisään. Kuului muka outoja ääniä. Sydän hakkasi ihan hulluna ja piti ihan haukkoa henkeä. Makasin sängyssä peiton alla enkä voinut hakea rauhoittavaa vaikka ajattelin koko ajan että pitäisi. En päässyt liikkeelle. =( Nukahdin sitten aika pian kuitenkin vähäksi aikaa. Ensimmäiset noista ajoittui kuukautiskierron loppupuolelle, siksi voimistui ne vatsakivut. Nyt pelkään että kohta tulee taas samanlainen, kun on se aika. Viimeksi se kipu oli aivan hirvittävä, en voinut olla paikallani.
Tässäpä tulikin selostusta..laitan kuvia neulomuksistani myöhemmin.
Täältä tähän, Varpuk.
