Nyt se on sitten sanottu.

Käytiin pariterapiassa viimesen kerran. Kyllä me nyt sitten erotaan. =( Mun on vaikea uskoa tätä edes todeksi.

Mulla on niin paha olla enkä tiedä kelle soittaisin. Aika paljosta oon selvinny mutta nyt tuli kyllä toppi. Tämä on liian raskas asia kantaa yksin. Terapiakin on vasta ylihuomenna. Pitääköhän sekin aika käyttää J:n hyväksi ja pakata kamoja vaikka.

Pitäisi löytää asunto ja sinne huonekaluja ja pakata kamat joita on aika paljon. J:n mukaan muutamassa viikossa pitäis asia hoitua. Helvetti. Kas kun ei huomenna. Pääsenkö minä aamulla edes ylös sängystä? Mistä mä löydän asunnon jonne voi kissan ottaa ja se voi käydä ulkona. Saankohan minä asettaa mitään ehtoja millekään. Pitääkö mun ottaa mikä tahansa kämppä ja jättää kissa tänne jos se on J:lle paras.

Mikä oikeus sillä on asettaa ehtoja mulle koko ajan. Kyllä se pääsee musta eroon, ei sitä tartte pelätä mutta minäkin olen ihminen. Vain. Ei se tajua. Ei sen ole tarvinnut koskaan muuttaa kotoaan. Ja sillä on vanhempien ja sisarusten tuki. Se pärjää aina. Menis silläkin sormi suuhun jos ei olisi ketään ja joutuisi kaiken jättämään. Taitaisi mennä vielä enempi kuin minulla.

Oon ollut niin tyhmä. Kaikki satuttaa mua aina ja minä annan sen tapahtua. J taisi tähdätäkin tähän, että se saa jättää mut. Siksi varmaan mun kanssani alkoikin. Kaikkien tarkoitus on satuttaa. Ja koko ajan vaaditaan enempi ja enempi.

Vituttaa nekin terapeutit, ne oli koko ajan mua vastaan. Siitä miehestäkin näki ja kuuli heti mitä mieltä se meidän tilanteesta on. Ne vaan yritti käännyttää mua J:n puolelle, etsiä kaikkea mahollista miksi ei tulisi jatkaa. Se ukko oli lukenut mun tietoja, ja siitä tietenkin katellu että tuo on toivoton tapaus, ei tuon kanssa kannata jatkaa. Minä olisin halunnu mahdollisuuden korjata edes jotakin mutta sitä en saa. Kestää kuulemma liian kauan alkaa korjaamaan mitään. J:n mielestä. Ahdistava kokemus oli se.

Ikinä en ketään miestä ota. Mulle riittää potkiminen edestakasi. Vitun kiva huomata ettei sitten olekaan toiselle minkään arvoinen. Ei sen arvoinen että toinen olisi avannut suunsa ja sanonut: kokeillaan korjata tämä. Sinä olet tärkeä minulle. Mikään mitä tein, mitä sanoin, ei merkinnyt mitään. Mahtoiko edes huomata muutakuin suuttumuksen.

Tuntuu ihan hirveän pahalle. Menetän kaiken, kodin, eläinystävät, maisemankin. Tilan liikkua. Menetänkö tuon sinisen taivaankin? Ihmisen joka on kauan ollut mulle tärkeä ja tuonut rohkeutta tehdä asioita joita en olisi kuvitellutkaan tekeväni.Mitä mulle jää? Paska minä joka sotkee kaiken. Kissa joka jää auton alle samantien kun muuttaa mun kanssa. Masentuneen vanhanpiikaeläkeläisen elämä. Kirjotan täällä netissä omaa surkeuttani tuntemattomille ihmisille, jos siihenkään on enää varaa kohta.

Olipahan taas paska vuodatus.