Koetan tänne taas jotakin kirjoittaa..Soitin eilen J:lle ja avauduin, ts. kaadoin kaiken paskan sen päälle. Mun mittani tuli niin kertakaikkiaan täyteen yksinäisyyttä, syyllisyyttä eroon, kaipuuta ja pelkoa. Syytin J:tä mm. siitä että se on unohtanut mut yksin tänne. Puhelun lopuksi ajattelin rikkovani pöydällä olevan lasipullon ja viiltäväni sillä itseäni. Kuvittelin että jos satutan itseäni, ehkä joku lopulta huomaisi minut. Haluaisin puhua asiat selväksi, mutta hätäilenkö nyt liikaa.Ehtisikö myöhemmin. Eihän ne asiat puhumalla paljoa muutu, mutta anteeksiantoa voisi yrittää jos ymmärtäisi miksi näin kävi. Antaa itselleen anteeksi ja toiselle. Mulla on liian monta vajavaista ja katkeraa ihmissuhdetta repussa jo ja luurangot kolisee kaapissa. En tiedä miten voi antaa anteeksi jos koko ajan tuntee olevansa ainoa syyllinen.

On huono omatunto. En minä mitään riitoja halua. Kunpa asiat olisi voitu setviä jotenkin kasaan ennenkuin muutin.Ikävä niitä on täällä yksinään pohtia.

Tänään kävin terapiassa puhumassa vihan tunteistani ja itseni satuttamisesta. Tajusin että tuo viha on ihan suora viiva lähes koko mun elämäni matkalta. Se alkaa sieltä lapsuudesta, jostain toiselta-kolmannelta luokalta kun koulussa kiusattiin rankasti eikä kukaan nähnyt taikka kuullut sitä eikä itse osannut tehdä mitään, oli alistunut ja voimaton. Kaikki se viha ja turhautumus pakkaantui sisälle. Hiukan samaa on tämänhetkisessä elämäntilanteessa, oon avuton, voimaton ja hylätty. Toivoisin apua mutta ketään luotettavaa ihmistä ei ole.

Samoin ei ollut edellisessäkään elämässä.Ei jaksanut niin paljoa mitä olis pitänyt. Apua olisi saanut olla tosissaan että olisi voinut olla johonkin tyytyväinen.Mitään ei tullut tehtyä kunnolla kun kaikkea oli liikaa. Siitä rangaistukseksi mut heitettiin pois kyydistä. Oletetaan että minä selviän suitsait vaan tästä eikä tunnu missään. Se on väärin.