Lauantaina..

Kiitos kaikista kommenteista ja tuesta. Minä tosiaankin luen ne kaikki vaikka en mitään välttämättä itse kommentoikaan. En ole oikein tyytyväinen siihen, en vaan tiedä mitä sanoisin.:/ Anteeksi että kirjoitan näin rankkoja ja sekavia asioita.

Tänään on ollut melko vmäistä. Onhan se ollut ennenkin mutta nyt jotenkin erilailla.Pää jumittaa.Jos ei itketä ja sureta niin ei tunne mitään.

Minni ei vastaa vaikka kutsuu kuinka, se on jossakin niin kaukana että ei kuule. En tiedä miten minä pärjään sen kanssa sitten kun asun omillani. En ole täyttänyt asuntohakemusta. En osaa päättää haenko yksiötä vai kaksiota vai onko sillä edes väliä. Kun en minä halua edes mihinkään lähteä. Pitäisi kai alkaa haluamaan. On ihan avuton ja voimaton olo. Pitäisi jotakin huonekaluja hankkia. Oman pyykkikoneen haluaisin myös. Sohvan. Vuodesohvan. Jos tulee vieraita joskus. Pitäis käyttää niitä voimia joita ei ole. Ja kun ei ole asuntoa niin ei osaa mitään hankkiakaan.

Mun elämä ei ole nyt yhtään mun hallinnassa, ja se ahdistaa. Tuntuu pahalle kun J:lläkään ei ole ketään. Vaikka itsehän se näin halusi, niin tuntuu se kuitenkin ikävälle. Harmittaa vähän se, että J ei taida tajuta vieläkään mikä meni pieleen. Se ajattelee että minussa oli vika ja pilaa ehkä sitten muutkin suhteensa kun ei tiedä missä itse toimi väärin. Oisin toivonut että siellä pariterapiassa olisi ihan rauhassa käyty nämä läpi ja keskusteltu, oon aika pettynyt siihen. Sen tarkotus tuntui olevan saada ero aikaiseksi ja mahollisimman äkkiä käyntiin ja ohi. En minä oikein voi ymmärtää miksi tässä kävi näin. Kai minä nyt muutakin oon tehny kun haukkunu. Myönnän että minulla oli hankala olla, mutta ei ne syyt ole selvillä. Mikä sai meidät käyttäytymään sillälailla.

Olisi todella kiva kun voiskin lähteä vähäksi aikaa pois. Jonnekin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Kotipaikkakunnalla olis tuttua mutta siitä turvasta en niinkään tiedä. Saisko siellä olla rauhassa..koko ajan joku olis jotaki vailla. Tuuthan sinä tänne, meethän sinne ja laitat sitä sitten sinne asuntoon ja millanen asunto se pitää olla ja ethän sinä sinne voi jäädä. Voi huoh. Koko ajan ohjaillaan. Tungetaan tavaroita mukaan joita tartten muka. Ja sitten huolehditaan ja ahdistutaan mun tilanteesta ja se tarttuu minuun ja minä kannan sitä sitten taas. Ja vielä haukutaan J ja minut ja kaikki muutkin siihen päälle. Vanhemmat ottaa tämänkin henkilökohtaisesti. Ei kiitos. Menen vaikka telttaan metsään ennemmin.

Ainoa vaihtoehto taitaisi olla osasto, tosin sinne pääsee viiveellä. Ja siellä on kolmen hengen huoneita..tosi rauhassa saa varmaan olla.

Eläimet taitaa nyt olla aika hyvässä hoidossa, kun on tuo työntekijä. Paremmassa mihin itse pystyin koskaan. En minä itseltäni odota enää paljoa. Työelämäkin joutaa mennä, en minä työhön halua enää. Eläkepaperitkaan ei enää haittais. Mietin kyllä sitä että kohta varmaan aletaan mua patistamaan työhön/opiskeluun. Varmaan huomenna.Ensi viikolla. Ei mua läheskään tarpeeksi ole vielä hiillostettu. Oon saanut opiskeluistakin niin tarpeekseni..aina kun oon opiskellut jotain, siellä on ollut joitakin aineita jotka ottaa mua päähän ihan hitosti eikä kiinnosta yhtään. Joita en edes tajua enkä halua tajuta.

Puutarha-alan opinnoissa inhosin olla kasvihuoneella. Ja inhosin englantia. Koneoppi oli ihan kammotus. En tainnut tykätä oikein mistään siellä. Artesaanin opinnoissa
inhosin kaavaoppia ja ompelua yleensäkin. En ole sellaista alaa keksinyt joka mua kiinnostais tarpeeksi. Kuinkahan paljon se kouluaikojen kiusaaminen vaikeuttaa opiskeluja. Tunnen olevani jotenkin vajaa. En osaa, en pysty, en kykene.