Edelliseen postaukseen palaan vielä..ehkä minä jossain vaiheessa "avaudun" J:lle ja kerron tunteistani ja ajatuksistani. Nyt kaikki on niin sekavaa ja yritän vain pitää itteni kasassa.

Eilen illalla oli paha mieli, niinkuin oikeastaan joka ilta. Turhautti ja tuntui ettei mulle ole ketään missään, kaikille muille on joku. Satutti kun tajusin että J viettää aikaansa ennemmin työntekijänsä kanssa kun minun. Olen mustasukkainen. Sen kuuluisi olla mun kanssa. Suututti, ajattelin että malttaisko tuo pitää näppinsä erossa siitä edes siihen asti kunnes olen muuttanut. Tekee mieleni olla kyylä, käydä joku ilta kattomassa mitä ne puuhaa, mitä kaikkea se "iltakahvien juominen" pitää sisällään. Sillä on varmaan uusi jo jouluna. Aivan kuin se ei tarttis mitään toipumisaikaa erosta, heti vaan uutta putkeen. Ei ollut minullakaan ja edellisellä montaa kk väliä. Kaatuu se vankinkin puu joskus. V***U. Tuo vaan alkaa teettää sitä terassia jota yhdessä suunniteltiin vielä kesällä, niinkuin ei tuntuis missään. Ei se varmaan tunnukaan. En minä ole merkinnyt mitään. Elämä ei pysähdy kenelläkään muulla kuin minulla.

Ei sitten oikein nukuttanutkaan, valvoin nukahtamislääkkeestä huolimatta kahteen asti yöllä ja etsin Minniä, huolestutti kun ei ollut näkynyt koko päivänä. En löytänyt. (Löysin sen vasta tänään päivällä, silloin oli varastossa nukkumassa.) Hiehonavetassa kuului kolinoita, arvelin että pienemmillä vesiastia on tyhjä. Tuli ajatus että :"ei helvetti, pitääkö mun nyt lähteä täyttämään sitä vesiastiaa yöllä." Vielä muutama vuosi sitten olen käynyt aamuyölläkin ruokkimassa lehmiä samaisessa navetassa kun en voinut nukkua. Ajattelin: "ei kai mun enää tartte". En pysty enkä halua vaikka minun pitäis haluta enkä saa kieltäytyä jos huomaan jotain. Heräsin taas klo 4 ja oli kauhea syömishimo. Sain sen kuitenkin aisoihin aika pian ja sain unen päästä vielä kiinni. Huolettaa vähän, joko se taas alkaa, se yövalvominen.=(

Päivällä kävin hoidattamassa fysioterapiassa tuota lonkan limapussia ja hierotin samalla alaselkää.

Sain kerran,vuosia sitten yheltä tutulta vauvanvaatteita uusiokäyttöön. Oon niitä säilyttänyt kun ne kerran oli ihan hyväkuntoisia. Osan oon käyttänyt ompeluksiin ja osa vaan odotti. Eilen sitten aloin niitä käymään läpi kun en halua niitä enää raahata mukanani. Laitoin pienen osan vielä ompelumateriaaliksi ja osan pesin kirpputoripussiin. Itkuhan siitäkin tuli..8 vuotta yhessä eikä niillekään vaatteille ole käyttäjää tullut. Ihan hukkaan heitettyä aikaa. Minä kuvittelin että mulla on tässä turvallinen kumppani ja koti jossa saa olla ja elää. Miten ihminen voi olla näin tyhmä ja sinisilmäinen?

Tänään pyykkäsin ja pesin keittiön lattian. Jätin matot ulos yöksi, silläkin uhalla että sataa. Vaihdettiin ajat sitten ostamani (todella äänekäs) tiskikone edellisen (hiljaisen) tilalle jossa ohjelmat jumittaa. Heräsin aamulla klo 10 puhelimensoittoon. Joku olisi halunnut rahaa vammaisille mutta en onneksi vastannut. Päivällä etsin Minniä ja huutelin kaikki mahdolliset paikat ja valtatiellekin kuikuilin. Varastosta se sitten tuli unenpöpperössä kun olin jo luovuttamassa. Se ei ole varmaan koskaan ollut noin kauan yhteen menoon ulkona, ettei edes näyttäydy vuorokauteen.

Muistin meidän eka tapaamisen livenä. Hävettää sekin. Tuntuu että minä olen kusettanut J.tä kun en ollutkaan sitä miltä "näytin". Hävettää ja harmittaakin vähän kuinka paljon yritin olla hyvä kumppani, kaikkea mitä vois odottaa vaikka olinkin ihan täysi paska ja luuseri. Ja niistä lähtökohdista mitä mulla oli..mulla oli aivan liian suuret luulot itsestäni. Luulin että minäkin voisin onnistua. Olen aina se huonoin ja epäonnistunein ja ikäisistäni hävettävän jäljessä.


Musta on tuntunut että mut suljetaan aina kaikesta ulkopuolelle. "Älä tule, pysy kaukana, älä sano mitään tähän, ei kuulu sulle." Kuka haluais oikeasti jakaa mun kanssa jotain? Ala-asteella jo syrjittiin ja kiusattiin. Vanhempien luona asuessa ei mitään saanut sanoa mihinkään..J:n kanssa ollut vähän samanlaista. On saanut sanoa asioita kyllä mutta ei niitä välttämättä oteta ollenkaan tosissaan, jätetään vaan huomiotta. Niinkuin tämä suhdekin olisi ollut vain J:n. Kaikki on J:n ja sen vanhempien ja sisarusten. Aina J sitä ja tätä..kaikki oli aina muka sen vaikka minä mitä laitoin ja hankin. Ostin uuden television, joka oletettiin sitten tietysti olevan J:n. Samoin tämä kannettavakin. Jotenkin ylimielistä touhua, se on kyllä satuttanut. Haluaisin tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Jotenkin oon vaan odottanut ja uskonut että alan saamaan sitä arvostusta ja välittämistä mitä kaipaan. Toisaalta ehkä alistunutkin siihen mitä sai, kun yksinolo on miljoona kertaa pahempaa. Yrittänyt tyytyä. Enkä minä vieläkään halua jäädä yksin.

Inhoan sitä asuntoa jo valmiiksi, asuntoa jota mulla ei vielä edes ole. Sitä yksinäisyyttä, pimeyttä joka nielaisee. Tätä kylää inhoan, näitä omahyväisiä ihmisiä täällä.

Kunpa tänään voisin nukkua.