Ei taaskaan otsikkoa

Toiset ihmiset elävät, tekevät asioita. Perustavat jopa perheen. Entä minä? pelkään ja ahdistun. Katson kotona telkkaria ahdistuneena kyllästymiseen asti enkä uskalla lähteä mihinkään.

Haluaisin jonnekin missä on ihmisiä, koska kukaan ei tule minun luokseni.Haluaisin istua iltaa kavereiden kanssa, joita ei ole. Hävettää kun itken aina, nytkin. Sielläkin sitten murjottaisin koska pelottaa kuin pientä oravaa. Mun kannattais varmaankin mennä osastohoitoon mutta en uskalla sitäkään. En uskalla tehdä mitään millekään, en voi käydä edes kävelyllä.

Oon tainnut olla ahdistunut ja pelokas aina. Muistan vieläkin kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Sinne lähteminen ekana päivänä oli paniikki. Hyppäsin jopa liikkuvasta autosta pois kesken matkan. Koulussa en uskaltanut viitata enkä puhua opettajille. Jos myöhästyin koulusta, en uskaltanut koputtaa oveen mennäkseni kesken tunnin sisään vaan odotin välitunnin loppuun. Liikuntatunnilla jäi asioita suorittamatta, kun en uskaltanut.

Mummo oli ostanut itselleen hautakiven ja hautapaikan (kammottavaa). Sitä piti sitten jostain syystä käydä katsomassa. Kivessä oli kuva portista ja polusta/tiestä. Mua alkoi hirveästi ahdistaa ja itkettää ajatus, että mummo lähtisi sitä polkua kulkemaan pois. Päiväkerhossa aloin itkeä kun laulettiin jotain hengellistä laulua, halusin kovasti kotiin.

Joskus parikymppisenä mulla "oli" kamalasti sairauksia..kuvittelin mulla olevan vaikka mitä aivomätää, vähintäänkin keuhkosyöpää. Nykyään noita pelkoja ei enää ole, nyt on vaan huoli paljosta muusta. Läheisten terveydestä, eläinten terveydestä, kuolemasta, kenen tahansa. Maailman tilasta,ilmaston muutoksesta, riittääkö rahat jne.

Loppuuko tämä koskaan? 25. päivä olisi psykiatrin aika..jos siitä jotain apua tilanteeseen olisi. Tämä taitaa olla eroahdistusta. Varmaan isoksi osaksi tämän takia mun elämä on ollut jotenkin niin vaikeaa ja rajoittunutta.

Nyt kaipaisin lämmintä syliä ja kosketusta...ei mitään säälikosketusta vaan sellaista että joku oikeasti välittää.

Mun päivän taisi pelastaa se että käytiin J:n kanssa kaupassa. Oli jotenkin erilaista..J tuntui oikeasti ottavan huomioon sen että mulla on heikko happi. Ajatteli itekin mitä pitää ostaa. Yleensä se on vaan mukana eikä puhu juuri mitään,. En tiedä sitten miksi näin, halusiko se vaan näyttää että se pärjää ilman mua vai halusiko se helpottaa asioita jotenkin...vai johtuiko se mun ottamasta rauhoittavasta. Tai sitten sillä oli vain hyvä päivä. En tiedä enkä uskalla kysyä, kun en kuitenkaan pystyis uskomaan mitä se selittää, jos se on jotain muuta mitä itse uskon. Tämä on yksi syy miksi meillä on riidelty niin paljon. =( Ihan turhia riitoja.

Nyt sataa. Lämmittelin saunan tuossa aikani kuluksi, taidan mennä sinne istumaan vähäksi aikaa. Toivosin kykeneväni sienimetsään lähipäivinä..saa nähdä mitä siitä tulee. Mustikoitakin vielä on vaikka kuinka.

Kyllä kirjottaminen helpottaa..huh.

Täältä tähän, Varpuk.