sunnuntai 30. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Mua inhottaa elämä, se mitä se on nyt ja mitä se on ollut ennen. Onko se koskaan ollut hyvää, tyydyttävää. Voiko se ollakaan koskaan enää. Vuodet vierii, päivät kuluu liian nopeaan. Kuljenko taas harhaan jos lähden kulkemaan, vai jäisinkö paikalleni. Uskallanko mitään askelia ottaa. Suunnasta ei ole mitään käsitystä, mieli kaipaa yhä vanhaan kotiin missä oli kaikki elämä.
Onko mulla voimavaroja tarpeeksi, onko mulla niitä ensinkään.
Onko mulla voimavaroja tarpeeksi, onko mulla niitä ensinkään.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Mulla on tästä erosta todella huono ja ahdistava olo. Ei kahdeksan vuotta kestänyttä suhdetta voi päättää näin.En halua sinua, lähde pois. Sen jälkeen ei mitään enää. Ei mitään. Ei keskustelua ennen eikä jälkeen. Ei tämä voi mennä näin että toinen vaan potkastaan pois, tyhjän päälle ja sen jälkeen hymyillään kun tavataan. Voi jeesus. Ketä tässä pitää säästellä kivulta ja tuskalta.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Koetan tänne taas jotakin kirjoittaa..Soitin eilen J:lle ja avauduin, ts. kaadoin kaiken paskan sen päälle. Mun mittani tuli niin kertakaikkiaan täyteen yksinäisyyttä, syyllisyyttä eroon, kaipuuta ja pelkoa. Syytin J:tä mm. siitä että se on unohtanut mut yksin tänne. Puhelun lopuksi ajattelin rikkovani pöydällä olevan lasipullon ja viiltäväni sillä itseäni. Kuvittelin että jos satutan itseäni, ehkä joku lopulta huomaisi minut. Haluaisin puhua asiat selväksi, mutta hätäilenkö nyt liikaa.Ehtisikö myöhemmin. Eihän ne asiat puhumalla paljoa muutu, mutta anteeksiantoa voisi yrittää jos ymmärtäisi miksi näin kävi. Antaa itselleen anteeksi ja toiselle. Mulla on liian monta vajavaista ja katkeraa ihmissuhdetta repussa jo ja luurangot kolisee kaapissa. En tiedä miten voi antaa anteeksi jos koko ajan tuntee olevansa ainoa syyllinen.
On huono omatunto. En minä mitään riitoja halua. Kunpa asiat olisi voitu setviä jotenkin kasaan ennenkuin muutin.Ikävä niitä on täällä yksinään pohtia.
Tänään kävin terapiassa puhumassa vihan tunteistani ja itseni satuttamisesta. Tajusin että tuo viha on ihan suora viiva lähes koko mun elämäni matkalta. Se alkaa sieltä lapsuudesta, jostain toiselta-kolmannelta luokalta kun koulussa kiusattiin rankasti eikä kukaan nähnyt taikka kuullut sitä eikä itse osannut tehdä mitään, oli alistunut ja voimaton. Kaikki se viha ja turhautumus pakkaantui sisälle. Hiukan samaa on tämänhetkisessä elämäntilanteessa, oon avuton, voimaton ja hylätty. Toivoisin apua mutta ketään luotettavaa ihmistä ei ole.
Samoin ei ollut edellisessäkään elämässä.Ei jaksanut niin paljoa mitä olis pitänyt. Apua olisi saanut olla tosissaan että olisi voinut olla johonkin tyytyväinen.Mitään ei tullut tehtyä kunnolla kun kaikkea oli liikaa. Siitä rangaistukseksi mut heitettiin pois kyydistä. Oletetaan että minä selviän suitsait vaan tästä eikä tunnu missään. Se on väärin.
On huono omatunto. En minä mitään riitoja halua. Kunpa asiat olisi voitu setviä jotenkin kasaan ennenkuin muutin.Ikävä niitä on täällä yksinään pohtia.
Tänään kävin terapiassa puhumassa vihan tunteistani ja itseni satuttamisesta. Tajusin että tuo viha on ihan suora viiva lähes koko mun elämäni matkalta. Se alkaa sieltä lapsuudesta, jostain toiselta-kolmannelta luokalta kun koulussa kiusattiin rankasti eikä kukaan nähnyt taikka kuullut sitä eikä itse osannut tehdä mitään, oli alistunut ja voimaton. Kaikki se viha ja turhautumus pakkaantui sisälle. Hiukan samaa on tämänhetkisessä elämäntilanteessa, oon avuton, voimaton ja hylätty. Toivoisin apua mutta ketään luotettavaa ihmistä ei ole.
Samoin ei ollut edellisessäkään elämässä.Ei jaksanut niin paljoa mitä olis pitänyt. Apua olisi saanut olla tosissaan että olisi voinut olla johonkin tyytyväinen.Mitään ei tullut tehtyä kunnolla kun kaikkea oli liikaa. Siitä rangaistukseksi mut heitettiin pois kyydistä. Oletetaan että minä selviän suitsait vaan tästä eikä tunnu missään. Se on väärin.
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
Jouluahdistusta.
Viime viikon tiistaina minut kirjattiin pois osastolta. Olin ollut torstaista asti koelomalla ja tiistaille sovitussa psykiatrin ja terapeutin ja minun tapaamisessa sitten sovittiin mahdollisesta uloskirjauksesta. Olin tullut siihen tulokseen että riittää osastoa mulle, tosin ehkä olis ollut viisasta olla siellä joulun yli, ehkä ei. Kuitenkin se yksinäinen kotijoulu olisi ollut joskus edessä.
Mulla on ollu jouluahi päällä ja jatkuu vaan. Kävin keskiviikkona kylässä J:n veljen ja avokin H:n luona, se tuntui virheeltä jo lähtiessä vaan kun oli tullut luvattua niin menin sitten. H mietti siellä kovasti joululahjoja sukulaisille ja mulle iski tajuntaan aika kovasti se että minä en kuulu enää siihen porukkaan, etten kuulu enää mihinkään. Mietti J:llekin lahjaa ja pohti sitä ääneen. Mitä hittoa siihen voi sanoa. Ei ehkä olisi tarvinnut sanoa yhtään mitään, mutta sanoin kuitenkin että on sillä varaa ostaa kaikki mitä tarttee ja se ostaa sen, ostaa vaikka ei tartteiskaan välttämättä. Tuli sellainen olo että mulle hankitut lahjat on ollut välttämätön pakko, että on ollut pakko hankkia kun J:lle haluttiin antaa. Aika vähän minä taisin merkitä. Olinko ihmisenä yhtään mikään.
Joulurauhan julistuksesta alkoi taas oma episodinsa, kun ei ollut ketään kenen kanssa jakaa se, minulle se on tärkeä osa joulun viettoa. Joulun vietin kotona, kun en vanhemmillekaan halua enkä pysty mennä. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan vaan häpeä kaikkea mennyttä kohtaan, häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, ihan lapsesta asti. Olisin halunnut viettää perhejoulun, mutta koen ettei mulla ole sellaista perhettä kenen kanssa viettää sitä. Tätä ei ymmärrä sellaiset joilla on perhe, luulevat että isä ja äiti ja sisarukset voivat korvata tämän. Ei ne mitenkään voi. Häpeää nousee siitäkin kun ei ole perhettä ja epäonnistui tässäkin ihmissuhteessa. Häpeän itseäni J:n silmissä, kuinka huonosti käyttäydyin, kuinka olen ruma ja lihava.Kuinka paljon tein virheitä.
Minusta on lähinnä säälittävää mennä isän ja äidin helmoihin, olemaan lapsi. Ei ne pidä mua aikuisena eikä ne edes huomaisi mua. Menisin vaan edelleen muiden mukana, siellä seassa. Yksilönä, ihmisenä mua ei ole siellä olemassa. Sentään itelläni on kunnioitusta itseäni kohtaan jonkin verran. Pakko kai sitä on ollakin kun ei sitä kellään muulla ole. Saisin seurata taas sivusta toisten iloa ja perhe-elämää, tietäen ettei musta ole siihen ehkä koskaan. Olen se (mielenvikainen) vanhapiikatäti joka asuu kissan kanssa ja joka löytyy varmaan joka suvusta. Kunpa olisin jotain muutakin.
Eilisessä terapiassa pohdittiin vanhempieni ja erityisesti isäni käytöstä mua kohtaan. Todettiin että heillä on kova syyllisyys siitä miten ne on mua kohdelleet ja siksi ne välttelee mua ja mun ongelmiani, eivätkä he ota vastuuta mistään. Isällä on tuntunut se syyllisyys olevan aina, kun joka kerta kun jotaki kerroin ja olisin kaivannut tukea, isä hyökkäsi mun kimppuun verbaalisesti. Kerran lapsena itkin sitä ettei mulla ole kavereita. Sen sijaan että isä olisi pohtinut mun kanssani mitä asialle voisi tehdä, se alkoi samantien syytellä mua: mitäs oot tuollainen, se on sun oma syysi.Joka helvetin asiassa sama juttu, aina hyökkäsi mun kimppuun sanallisesti ja lopulta usein jopa fyysisesti. Samoin se totesi useasti mun olevan hullu ja mut suljetaan laitokseen. Puhui tätä ihan totena siskollekin. No, nyt oon ollut laitoksessa ja taidan olla hullu edelleen. Ärsytti miten mielissään äiti oli siitä kun se kuuli mun "päässeen pois".Ihan kuin olisin ollut pakkohoidossa tai jotain. Sekin piti sitten selittää että ite minä sain sen päättää lähdenkö vai jäänkö, itehän sain sen hoitoon hakeutumisenkin päättää. Ei se kai tajua että voi olla muitakin laitoshoitoja kuin pakkohoito. Eikä se ota selvää kun on niin kova tarve paeta omaa syyllisyyttään.
Minusta tuntuu että elämä on ihan liian vaikeaa ja ahdistavaa enkä jaksa tätä kovin montaa vuosikymmentä katella. Ei tällaista voi jaksaa eikä mitään apua tunnu olevan. Kaikki järkyttää niin tavattoman paljon ja ahdistaa. Oon lähtenyt sellaiselle tielle jolta ei oo paluuta, onkohan se tie sittenkin liian raskas. Kun lopputulos olisi vanhalla tielläkin ollut ihan sama, haluttomuus ja väsymys elämään. Luulin meneväni oikeaan suuntaan, mutta toisella ihmisellä on, raadollista kyllä, oikeus vetää matto jalkojen alta ja suistaa sut vaikka kuolemaan. Ei tarvitse välittää. Miten helpolla jotkut pääseekään. Sitten on joku herkempi joka pesee kaiken jälkipyykin ja muut osapuolet saa jatkaa niinkuin ennenkin.
Ei edes omasta lapsestaan tarvitse pitää huolta.
Mulla on ollu jouluahi päällä ja jatkuu vaan. Kävin keskiviikkona kylässä J:n veljen ja avokin H:n luona, se tuntui virheeltä jo lähtiessä vaan kun oli tullut luvattua niin menin sitten. H mietti siellä kovasti joululahjoja sukulaisille ja mulle iski tajuntaan aika kovasti se että minä en kuulu enää siihen porukkaan, etten kuulu enää mihinkään. Mietti J:llekin lahjaa ja pohti sitä ääneen. Mitä hittoa siihen voi sanoa. Ei ehkä olisi tarvinnut sanoa yhtään mitään, mutta sanoin kuitenkin että on sillä varaa ostaa kaikki mitä tarttee ja se ostaa sen, ostaa vaikka ei tartteiskaan välttämättä. Tuli sellainen olo että mulle hankitut lahjat on ollut välttämätön pakko, että on ollut pakko hankkia kun J:lle haluttiin antaa. Aika vähän minä taisin merkitä. Olinko ihmisenä yhtään mikään.
Joulurauhan julistuksesta alkoi taas oma episodinsa, kun ei ollut ketään kenen kanssa jakaa se, minulle se on tärkeä osa joulun viettoa. Joulun vietin kotona, kun en vanhemmillekaan halua enkä pysty mennä. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan vaan häpeä kaikkea mennyttä kohtaan, häpeän itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, ihan lapsesta asti. Olisin halunnut viettää perhejoulun, mutta koen ettei mulla ole sellaista perhettä kenen kanssa viettää sitä. Tätä ei ymmärrä sellaiset joilla on perhe, luulevat että isä ja äiti ja sisarukset voivat korvata tämän. Ei ne mitenkään voi. Häpeää nousee siitäkin kun ei ole perhettä ja epäonnistui tässäkin ihmissuhteessa. Häpeän itseäni J:n silmissä, kuinka huonosti käyttäydyin, kuinka olen ruma ja lihava.Kuinka paljon tein virheitä.
Minusta on lähinnä säälittävää mennä isän ja äidin helmoihin, olemaan lapsi. Ei ne pidä mua aikuisena eikä ne edes huomaisi mua. Menisin vaan edelleen muiden mukana, siellä seassa. Yksilönä, ihmisenä mua ei ole siellä olemassa. Sentään itelläni on kunnioitusta itseäni kohtaan jonkin verran. Pakko kai sitä on ollakin kun ei sitä kellään muulla ole. Saisin seurata taas sivusta toisten iloa ja perhe-elämää, tietäen ettei musta ole siihen ehkä koskaan. Olen se (mielenvikainen) vanhapiikatäti joka asuu kissan kanssa ja joka löytyy varmaan joka suvusta. Kunpa olisin jotain muutakin.
Eilisessä terapiassa pohdittiin vanhempieni ja erityisesti isäni käytöstä mua kohtaan. Todettiin että heillä on kova syyllisyys siitä miten ne on mua kohdelleet ja siksi ne välttelee mua ja mun ongelmiani, eivätkä he ota vastuuta mistään. Isällä on tuntunut se syyllisyys olevan aina, kun joka kerta kun jotaki kerroin ja olisin kaivannut tukea, isä hyökkäsi mun kimppuun verbaalisesti. Kerran lapsena itkin sitä ettei mulla ole kavereita. Sen sijaan että isä olisi pohtinut mun kanssani mitä asialle voisi tehdä, se alkoi samantien syytellä mua: mitäs oot tuollainen, se on sun oma syysi.Joka helvetin asiassa sama juttu, aina hyökkäsi mun kimppuun sanallisesti ja lopulta usein jopa fyysisesti. Samoin se totesi useasti mun olevan hullu ja mut suljetaan laitokseen. Puhui tätä ihan totena siskollekin. No, nyt oon ollut laitoksessa ja taidan olla hullu edelleen. Ärsytti miten mielissään äiti oli siitä kun se kuuli mun "päässeen pois".Ihan kuin olisin ollut pakkohoidossa tai jotain. Sekin piti sitten selittää että ite minä sain sen päättää lähdenkö vai jäänkö, itehän sain sen hoitoon hakeutumisenkin päättää. Ei se kai tajua että voi olla muitakin laitoshoitoja kuin pakkohoito. Eikä se ota selvää kun on niin kova tarve paeta omaa syyllisyyttään.
Minusta tuntuu että elämä on ihan liian vaikeaa ja ahdistavaa enkä jaksa tätä kovin montaa vuosikymmentä katella. Ei tällaista voi jaksaa eikä mitään apua tunnu olevan. Kaikki järkyttää niin tavattoman paljon ja ahdistaa. Oon lähtenyt sellaiselle tielle jolta ei oo paluuta, onkohan se tie sittenkin liian raskas. Kun lopputulos olisi vanhalla tielläkin ollut ihan sama, haluttomuus ja väsymys elämään. Luulin meneväni oikeaan suuntaan, mutta toisella ihmisellä on, raadollista kyllä, oikeus vetää matto jalkojen alta ja suistaa sut vaikka kuolemaan. Ei tarvitse välittää. Miten helpolla jotkut pääseekään. Sitten on joku herkempi joka pesee kaiken jälkipyykin ja muut osapuolet saa jatkaa niinkuin ennenkin.
Ei edes omasta lapsestaan tarvitse pitää huolta.
maanantai 20. joulukuuta 2010
Syksyn tuotoksia..osa 1
Eeron patalappu
Osastolla virkkasin näitä kyllästymiseen asti. Malli on Himppu-mummun patalappu.
Lapaset itselleni Isoveli-langasta. Varmaankin parhaiten istuvat lapaset ikinä.
Sokerina pohjalla tiskiluuttu! Hemmetin tylsää neuloa vaan tulipa kokeiltua, idea tuli Jämälangasta-kirjasta. En oikeastaan voi edes uskoa että ryhdyin tuohon, vaan eipä noille pikkukerille muutakaan käyttöä ollut.
Siinäpä noita.Laittaisin lisää vaan yhteistyö loppui taas Bloggerilla. Tuli muutenkin tosi tyylikäs postaus. :(
Osastolla virkkasin näitä kyllästymiseen asti. Malli on Himppu-mummun patalappu.
Lapaset itselleni Isoveli-langasta. Varmaankin parhaiten istuvat lapaset ikinä.
Sokerina pohjalla tiskiluuttu! Hemmetin tylsää neuloa vaan tulipa kokeiltua, idea tuli Jämälangasta-kirjasta. En oikeastaan voi edes uskoa että ryhdyin tuohon, vaan eipä noille pikkukerille muutakaan käyttöä ollut.
Siinäpä noita.Laittaisin lisää vaan yhteistyö loppui taas Bloggerilla. Tuli muutenkin tosi tyylikäs postaus. :(
Ärh.
En tiedä mikä on, mutta kuvien siirto on nykyään hyvin vaikeaa ellei mahdotonta siirtää tänne bloggeriin. Olisi noita neuleita valmistunut taas vaan ei näytä onnistuvan. :/ Lataa ihan hiivatin kauan ja sitten ilmoittaa ettei sivua voida näyttää. Menee hermot. Kuvien siirot tökki vuodatuksessa niin siirryin tänne, vaan nyt tuntuu olevan ihan sama missä blogi on.
Ei mulla muuta.
Varpuk
Ei mulla muuta.
Varpuk
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)