Ehkä minä taas vähän ylireagoin tuon työntekijän ja J:n suhteesta ja kuvittelin vaikka mitä. Tänään hiukan asiaa sivusin, tai uuden kumppanin etsimistä..sanoin ihan rehellisesti että epäilen J:llä kohta jo olevan uuden ja voisitko malttaa edes sen verran että pääsen muuttamaan. On sillä kuulemma muutakin tekemistä kun ettiä emäntiä eikä hän nyt ole ketää ettinyt eikä ole etsimässäkään. Uskoinhan minä, mutta joku pieni ääni sisällä kuiskii että jos kohta sitten onki uusi kuitenkin..vaikka huomenna. Huoh.
Mua surettaa kovasti se, että mua ei ole kukaan rakastanut. Rakastaako koskaan? Jos jäänkin kokonaan ilman enkä opi itsekään rakastamaan? Jos en löydä sellaista ympäristöä, jossa sitä voi "harjoittaa" ja tuntea turvassa. Jos ei kukaan haluakaan multa rakkautta?
Torstaina tapaan sosiaalityöntekijän joka selvittelee mulle noita papereita asunnonhankintaa varten..kuntoutustukiasioita sun muita.
Tätini, äitini nuorin sisar soitti päivällä. :O Ekaa kertaa ikinä. En tosin vastannut kun oli niin outo numero, ajattelin että joku taas on vailla jotakin, kuten rahaa. Mun on hirveän vaikea puhua kenellekään tai tavata ketään, on raskasta esittää että kaikki on ok, tai jos kertoo miten asiat on niin on tekemistä siinäkin ettei ala itkeä. Tällaista asiaa on vaikea kertoa kellekään, vaikka se on ihan luonnollinen ja normaali asia...taidan pelätä niitä reaktioita. Pelkään että joku ottaa sen liian raskaasti, tai alkaa moralisoida, syytellä. Tai tiedän että alkaa.
En tiedä miten minä tämän asian kerron kenellekään.
Mun vanhemmat ottaa tämän henkilökohtaisesti..loukkaantuvat, alkavat inhota J:tä, moittivat minut kun en osannut olla "oikein" (ihan kuin se ratkaisisi kaiken, että osaa olla mieliksi.Sitähän minä yritin ja pieleen meni silti.) Aivan kuin kaikki koskisi aina heitä. Mun elämä on kovasti kytköksissä niiden elämään, aivan kuin heidän elämäänsä ei olisi ilman mun tai muiden sisarusten elämää. En minä halua kertoa niille mitään kun ei osata suhtautua asiallisesti, puhumattakaan myötätunnosta. Toisaalta en kyllä kestäis sitäkään että joku alkaa harmittelemaan..en kestä näemmä oikein mitään reaktioita.
Ihan kuin oisin jotenkin yliempaattinen enkä kestä ajatusta toisten pahasta olosta. Vaikka turha kai reaktioita on etukäteen miettiä. Mun tekis vaan mieli varottaa etukäteen ettei kukaan yllättyis eikä mitään muutakaan. Voi elämä...
Keittiön matot on ulkona vesisateessa.
Ne miehet... ei ne totuutta tuossa asiassa koskaan kerro, ei ainakaan, jos siitä saattais tulla ongelmia niille itelleen.
VastaaPoistaToivottavasti sun asiat hoituu nopsaan!
Yhtenä unettomana yönä luin vanhaakin blogiasi tuolta vuodatuksesta. Mietin ovatko J, terapeuttisi ym. koskaan lukeneet juttujasi? Tietävätkö mitä tunnet ja ajattelet? Mietin sitäkin, että jos olisit lähempänä, kutsuisin sinut joskus iltateelle. Putosin itse syvään masennukseen ja ahdistukseen "emännöityäni" tätä tilaa seitsemän vuotta. Paljon on tapahtunut sen jälkeen... Elämä ei loppunutkaan siihen! Voimia sinulle.
VastaaPoistaSäälin tuota J:tä. Siinä on ihminen, joka ei näe herkkyyttäsi ja haavoittuvaisuuttasi. Luin pitkät pätkät tekstejäsi. Ja melkein alkoi itkettää puolestasi. J on ilmeisesti koko suhteenne ajan olettanut, että sinä hoidat ja pidät pystyssä parisuhdettanne.
VastaaPoistaToivon sydämestäni, että jonakin päivänä elämääsi tulee valo. Sellainen valo, joka kantaa päiviin parempiin, vaikka päivä kerrallaan.
Sinun ei pidä syyttää itseäsi, vanhempasi pilasivat elämäsi,lapsuutesi ja antoivat heikot, olemattomat eväät elämään.
Nousee aina syvä suuttumus pintaan, kun kirjoitat heistä. Miten kenenkään vanhemmat voivat olla noin tunnevammaisia. Tekisi mieli nuijia heidät molemmat maanrakoon.
Rukoilen sinulle voimia jaksaa ylivoimaisetkin päivät. Ne kaikista mustimmat. Kumpa voisin tehdä enemmän.